tays

Katselen ulos Tampereen yliopistollisen sairaalan yläkerroksen ikkunasta ja mietin mitä kaikkea on tapahtunut viimeisten päivien aikana. Suomen kesä on parhaimmillaan ja minä makaan paketoituna kääreisiin. Ei ollut tarkoitus aivan tällä tavalla kotiin palata, mutta asiasta oli näköjään päätetty toisin, todella ihmeellisen yhteensattuman kautta "toiveeni" toteutui. Kohtalo näytti karvaista peräänsä kaukana Kadidirin saarella ja monta kertaa olen tässä miettinyt, että kannattiko itkeä sitä koti-ikäväänsä ennen saarelle lähtöä? Olisinpa vain ollut hiljaa ja nauttinut meiningeistä niin kaikki voisi olla toisin. Nyt matka keskeytyi kovin ikävällä tavalla ja onnettomuuden jälkeiset tapahtumat Indonesiassa olivat suoraan sanottuna syvältä perseestä. Järkyttävää touhua olla muiden armoilla kun mikään ei tunnu toimivan, kannattaa tosissaan miettiä missä alkaa koheltamaan jos siihen pystyy. Minulta se ei ole koskaan luonnistunut ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, näinhän se menee..

Iso juhannuskokko edessä, horjahdus, silmissä sumenee. Seuraava muistikuva on siitä kun heilutan savuavia käsiäni naaman edessä ja ihmiset huutavat ympärillä paniikissa "oh my god! oh my god!" En oikein käsitä mitä on tapahtunut ja toistelen vaan "kaikki ok, kaikki ok", vaikka kädet tuntuvat kumiläpysköiltä jotka ovat irrallaan muusta ruumiista. Hetken päästä kova kipu leviää joka puolelle ja lähden juoksemaan kohti merta. Onneksi joku pysäyttää ja en ehdi kastella itseäni suolaveteen. En pysty olemaan hetkeäkään paikoillani ja lähden seuraavaksi konkkaamaan kohti majapaikkaa, perässä seuraavat Suomalaiset kaverit jotka pitävät huolen siitä, että saamme venekyydin lähimpään hoitopaikkaan. Kaikki paikalliset ovat jo ehtineet nukkumaan, mutta pienten hintaneuvotteluiden jälkeen suostuvat "auttamaan". Keskellä yötä olemme perillä Wakain kylässä jossa käy ilmi, että minkäänlaista hoitoa eivät oikeastaan pysty täällä järjestämään. Putsaavat palovammat jotenkuten ja ilmoittavat, että lähin sairaala löytyy mantereelta, viiden tunnin venematkan päästä. Kunnon särkylääkkeitäkään ei löydy. Palaamme takaisin Kadidiriin ja loppuyö menee jossain unen ja tuskan välimaastossa. Oikea jalka näyttää huonolta ja kämmenistä on iho irti kokonaan. Miksi näin piti käydä keskellä ei mitään..?

Seuraavana aamuna nousen veneeseen jonka majapaikka auttavaisesti järjestää, viisinkertaiseen hintaan yleiseen pyyntöön verrattuna. Ensimmäinen pyyntö on lähes kymmenenkertainen ja on todella paskamaista huomata miten ihmisiä kiinnostaa tällaisessakin tilanteessa pelkkä raha. Armotonta vedätystä hädän hetkellä, mutta vaihtoehtoja ei paljon ole, seuraava julkinen vene menee vasta parin päivän päästä. Matka rannikolle on mahdottoman pitkä, kädet ja jalat kiehuvat kuumassa auringonpaisteessa. Ampanassa kirjaudun hotelliin ja onneksi paikasta löytyy englantia puhuva mies jonka kanssa käymme sairaalassa. Vihdoin saan palovammoihin voidetta joka lieventää kipua, mutta kunnon kipulääkkeitä eivät täälläkään suostu antamaan. Aspiriini ja C-vitamiini ei kuulosta kovin hyvältä palovammoihin. Kaikki vakuuttelevat, että iho pitäisi tulla viikossa kuntoon. Itse en ole kovin vakuuttunut tästä, hoitohenkilökunta kun lähinnä heittää vitsiä koko ajan ja ei tunnu ottavan mitään tosissaan. Viereeni tuodaan mies jolla on ranteessa todella syvä haava, käsi lähes poikki ja katkipoikki olevat jänteet paistavat. Miehelle annetaan ensiapua lähinnä vaihtamalla tuppo viiden minuutin välein jotta koko lattia ei peittyisi vereen. Ja nauru raikaa. Sairaalasta lähtiessämme hotellin kaveri on varma toipumisestani: "viivyt viikon meidän hotellissamme ja otat iisisti". Ensimmäisen hotelliyön jälkeen alan kuitenkin tajuta, että matkan jatkoa on turha enää miettiä ja olen valmis luovuttamaan. Soitan Suomeen vakuutusyhtiöiden hätäpalveluun ja homma alkaa etenemään, lentoja aletaan selvittämään. Lähetän sähköpostilla kuvia vammoista ja vastaus on aika selkeä: nyt on mies saatava nopeasti kunnon hoitoon. Helpommin sanottu kuin tehty, lähin kaupunki josta löytyy lentokenttä sijaitsee 14 tunnin bussimatkan päässä. Matka Paluun on täyttä tuskaa ja jalka turpoaa yön aikana jalkapallon kokoiseksi. Käyn putsauttamassa haavat julkisessa sairaalassa jonka lääkäri suosittelee erästä yksityistä sairaalaa, ensimmäiseen lentoon kun on vielä kaksi päivää aikaa ja hotelliin en tässä kunnossa uskalla enää mennä.

Sairaala näyttää mukavalta, pieneltä talolta rauhallisella alueella, mutta on lopulta jotain aivan muuta. Alan kyselemään nuorten tyttöjen koulutuksesta kun tipan laitto ei onnistu millään, mutta kukaan ei osaa englantia. Lääkäriksi esittäytyvä nainen kyselee hoitoon apua joltain toiselta lääkäriltä puhelimella ja homma alkaa haiskahtamaan. Nauramalla se homma hoituu, tuntuvat Indonesialaiset ajattelevan. Itseäni ei naurata enää tippaakaan, vammat alkavat näyttää tosi pahoilta ja jalka on alkanut tulehtumaan. Olen kuitenkin liian väsynyt siirtymään mihinkään ja joudun tätä lapsellista hihittelyä kuuntelemaan kahden päivän ajan. Länsimaalainen meidän pikku sairaalassa, hihihihih. En ymmärrä mitä sanot joten ryhdyn hihittelemään, hihihihihih. Hei nyt se tyyppi kuoli huoneeseensa, hohohoho. Lääkäri sanoo, että nyt on levättävä hyvin, mutta tuo silti ensitöikseen huoneeseeni tyttärensä joka haluaa oppia englantia. Hoitajat tulevat huoneeseen istuskelemaan ja katselemaan surkean näköistä Suomalaista. Se siitä lepäilystä. Huoneen vessa on melko saastainen ja joudun tasapainoilemaan pöntölle kantapäilläni, sandaali toisessa kädessä jolla läiskin torakoita littanaksi. Muurahaiset siirtävät raadot pois silmistä. Kärpäset tykkäävät haisevista haavoista ja pörräävät ympärillä jatkuvasti.
Ensimmäisen kerran koko seitsemän kuukauden matkan aikana menetän hermoni totaalisesti kun käyn pyytämässä, että voitaisiinko haavat putsata. Mitään ei tapahdu ja kun lähden takaisin huoneeseen niin eräs hoitaja kysyy: Menetkö uimaan tänään? En voi käsittää näin typerää kysymystä ja annan pojan kyllä kuulla tämän, raivoan hetken ja painun huoneeseeni. Indonesialaiseen kulttuurin ei kuulu tunteiden näyttäminen, mutta aivottomuutensa näyttäminen on ilmeisesti tervetullutta. Viimeiset viisi päivää ovat kääntäneet mielipiteeni Indonesialaisista päälaelleen eikä kiinnosta enää miellyttää yhtään ketään. Olen erittäin huonolla tuulella kun ketään ei tunnu kiinnostavan potilaan olotila, kaikki vain jauhavat omaa paskaansa. Joku paikallinen moottoriturpa-turistiopas on kuullut, että länsimaalainen on "sairaalassa" ja tuo paikalle miehen jolla on salkku täynnä luonnonlääkkeitä. Änkeävät huoneeseen kysymättä mitään. "Näillä rohdoilla vammat paranevat kolmessa päivässä!" Lento maasta on pois päivän päästä enkä ole lainkaan kiinnostunut mitä salkusta löytyy jolloin tämä opas alkaa jauhamaan joistain kaksisuuntaisista interaktiivisista keskustelutaidoista. Päässä kiehuu tosi pahasti. En saa miestä poistumaan huoneesta millään vaan tekstiä tulee jatkuvalla syötöllä ja alan epäillä eksyneeni hullujenhuoneelle. Viimeisenä iltana saan varmistukset lennoista sähköpostiin ja olo on niin helpottunut, että itkuhan siinä pääsee. Tuntuu, että päiväkin lisää olisi ollut liikaa Indonesian terveydenhuollon parissa. Kolmenkymmenen tunnin ja kolmen eri lennon jälkeen löydän itseni Helsinki-Vantaan kentältä jossa vastassa on ambulanssi. Ensimmäistä kertaa lähes viikkoon saan kunnon kipulääkettä jota oikeastaan en enää edes tarvitsisi, kipu on turruttanut koko vartalon jäykäksi möhkäleeksi. Morfiini alkaa vaikuttamaan ja matka Tampereelle taittuu hymy huulilla.

Seuraavana päivänä sairaalaan saapumisesta joudun ihonsiirtoleikkaukseen. Reidestä napataan tervettä ihoa ja siirretään jalkoihin ja kämmeneen. Leikkaus sujuu ilmeisen hyvin. Seuraavat päivät menevät tokkurassa ja unirytmi on täysin sekaisin. Muutaman kerran herätessäni en voi käsittää miten hoitaja puhuu Suomea ja menen täysin ymmälleni. Mitä ihmettä, oletko Suomesta? Miten sinä tänne eksyit? Ai niin joo.. Toinen kämmen pukkaa uutta ihoa ihan itsestään joten Indonesialaisten arviot eivät sittenkään täysin metsään menneet, ammattitaitoista porukkaa selkeästi. Lähes viikon joudun makaamaan sängyssä ennen kuin saan ottaa ensimmäiset askeleeni ja olo on hieman kankea. Onni onnettomudessa on, että ylävartalo säästyi ehjänä ja hommassa olisi voinut käydä huomattavasti pahemmin. Paljon olen sängyn pohjalla miettinyt mitä seuraavaksi tekisi ja jos tästä kuukaudessa toipuisi kävelykuntoon niin sen jälkeen olisi vielä kaksi kuukautta aikaa jäljellä matkustaa... Tämä ei tunnu kovin mukavalta tavalta lopettaa matkaa joten katsotaan mitä keksitään. Hyvää kesää kaikille ja paistelkaa makkaraa pitkällä tikulla :)

Pulau Bunaken, Indonesia

Hienoa olla hengissa ja Sulawesin maisemissa. En ole kovinkaan taikauskoinen ihminen, mutta lentoja Medanista Jakartaan ja sielta Manadoon varatessani aloin kuvittelemaan, etta jompikumpi koneista tulee rytisten alas. Sopivien lentojen metsastys aiheutti tukun harmaita hiuksia ja kun vihdoin sain liput kateen niin paahan iskostui ajatus "kohtalon lennosta". Lentoyhtion nettisivujen varausjarjestelma ei toiminut sitten millaan, uskoin taman vasta noin viisikymmenta kertaa luottokortti ynna muut tiedot syotettyani, hermoromahduksen partaalla. Lahdin taman jalkeen epatoivoissani kiertelemaan matkatoimistoja, joissa sitten selvisi, etta netin kautta varaaminen ei tosiaan enaa onnistu kyseisella Lion Airilla. Voisivat tietysti pistaa pienen ilmoituksen nettisivuillensa niin kaikki olisi paljon helpompaa.. Matkatoimistot yrittivat vedattaa turhautunutta matkaajaa ja pistivat lippujen hintaan 20 prosenttia lisaa palkkiokseen, torkean kova hinta parin minuutin puhelinsoitosta, mutta onneksi pitkan ja hikisen kiertelyn jalkeen loytyi pulju joka varasi haluamani lennot kohtuuhintaan, vielapa superystavallisella palvelulla. Uskomattoman saadon takana liput olivat, rahaa saastyi, mutta hermot olivat koetuksella.

Taikauskoisuuspaissani koin ensimmaista kertaa jonkinasteista lentopelkoa, eika sita lieventanyt yhtaan se, etta Jakarta-Manado-koneen lahto myohastyi kaksi tuntia kun koneeseen tehtiin jotain viime hetken huoltoa. Istumapaikka oli viela sopivasti turbiinin vieressa, joka paasti nousussa niin ihmeellista porinaa, etta kohtalon lento alkoi nayttamaan varmalta tapaukselta. "Se kaikki tapahtuu vain sinun umpiluusta tehdyssa paakopassa, usko pois". Mutta enta jos..?

Perilla Manadossa olo oli helpottunut vaikka toinen reppu olikin eksynyt vaaraan koneeseen ja loytyi pitkien selvittelyjen jalkeen jostain varaston nurkasta. Bunakenin saarelle vihdoin paastyani unohtuivat holmot taikauskot ja oli taas aika keskittya olennaiseen.

Bunaken on erikoisesti muotoutunut pikkusaari lyhyen venematkan paassa Manadon kaupungista, mutta tunnelmaltaan miljoona kilometria kaupungin vilskeesta. Erittain rento ja ystavallinen ilmapiiri. Joka puolella saarta on matalaa rantaa noin sata metria, jonka jalkeen neljankymmenen metrin pystysuora seinama suoraan syvyyksiin. Reunustaa koristavat varikkaat korallit ja niissa asustavat kalaparvet, jotka tekevat saaresta paikan josta loytyy sukelluspaikkoja oikeastaan joka nurkalta. Eipa saarelta sitten paljon muuta loydykaan, mutta tuskin kovin moni turisti muun kuin sukelluksen takia paikalle eksyykaan. Saari elaa sukelluksesta ja firmoja loytyy vieri vieresta, yksi Suomalaisomistuksessakin oleva jossa olisin mieluusti yopynyt, mutta hinnat olivat liiankin - no, Suomalaiset. Muissakin paikoissa hinnat olivat hieman ylakanttiin, tarvikkeet kun joudutaan tuomaan mantereelta, lisaksi monet tekevat sen hallavaliarahasta-lomareissunsa tanne ja sen nyt tietaa mihin se johtaa. Oluen hinta alkoi huitelemaan jo samoissa kuin kotona joten vierailuni jai melko lyhyeksi, viikko meni nopeasti. Onhan se nyt ikavaa katsella MM-kisoja ja juoda pelkkaa kahvia.. Ei voi kasittaa miten Espanja onnistui haviamaan Sveitsille, prkl. Syomispuoli on saarella kunnossa, yopymisen hintaan kun yleensa kuuluu aamiainen ja kaksi ateriaa. En olekaan nain hyvin syonyt seitsemaan kuukauteen ja tuntui, etta ruokaa kannettiin poytaan jatkuvasti.

Ruokailujen valit menivat aika pitkalti meressa polskiessa, uintia, snorklausta ja muutamia sukelluksiakin tuli tehtya. Uiminen oli pelkastaan aamupaivien aktiviteettia, puolen paivan aikaan kun tuli laskuvesi joka pisti rannan niin matalaksi, etta uimaan halutessaan olisi joutunut pomppimaan koralliriutan yli. Snorklausta laskuvesi ei suuremmin haitannut ja taas tuli vietettya tuntikaupalla aikaa isossa akvaariossa. Kalalajeja oli paljon ja monia varikkaita pikkukalojen parvia joita en Pulau Wehilla bongannut. Ilmeisesti Bunaken on kuuluisa juuri naista. Snorklausmaastot ovat Bunakenilla lopulta melko rajoittuneet, kapea alue jyrkanteen reunalla, mutta innokkaalle tutkittavaa riittaa saaren ymparilla varmasti paivakausiksi.

Hieman sama "ongelma" tuntuu vaivaavan sukellustakin ja monet paikat ovat toistensa kopioita, pystysuoran seinaman vieressa liikkumista. Ne paikat missa kavin olivat toki todella hienoja ja nakymat 20 metrista pinnalle pain mahtavia kirkkaissa vesissa. Ensimmaisen kerran nain taysikasvuisia haita sukelluksella joista yksi lipui niin pelottavan lahelta, etta meinasin paskoa markapukuuni. Erittain harvinaistahan se olisi jos ihmisen kimppuun kavisivat, mutta kuitenkin.. Sulavaa liiketta, tuntuivat liitavan eteenpain tekematta mitaan ja vain tarkkailevan ymparistoaan. Myos yksi todella isokokoinen kilpikonna tuli syvyyksissa vastaan, mutta unohdin kysya ikaa. Kalaparvet sita vastoin liikkuivat lahempana pintaa ja oikeastaan snorklailemalla naki enemman elamaa kuin yhdellakaan sukelluksista. Turistikausi alkaa Bunakenilla heinakuussa, saari tulee olemaan taynna sukeltajia ja silloin en valttamatta haluaisi taalla sukeltaa. Nyt, hiljaisempanakin aikana, muutama paikka oli taynna ryhmia ja homma muuttui melko huvittavaksi, kuin olisi porealtaassa kellunut ilmakuplien keskella ja valilla rapyloita nakyi enemman kuin merenelavia. Ko Tao 2. Kavin sukeltamassa pienen yrityksen kanssa joka toimi yhteistyossa majapaikan kanssa ja olivat oikein mukavia paikallisia tyyppeja joilla oli kymmenen vuoden kokemus naista vesista seka monta tarinaa kerrottavana. Mukavaa puuhaa sukellus Bunakenillakin oli, mutta upeiden Pulau Wehin kokemusten jalkeen ei tuntunut mitenkaan ainutlaatuiselta. Rapylat nurkkaan ja kohti uusia saaria..

Bunakenin aurinkoisten kelien jalkeen suunnistin Tomohonin pikkukaupunkiin, jossa oli tarkoitus kayda patikoimassa eraan tulivuoren paalle, mutta saiden herra oli paattanyt jotain aivan muuta. Vetta satoi kaksi paivaa putkeen ja paikka on lisaksi sen verran korkealla merenpinnasta, etta ilma oli todella kylma. Makasin sitten lahinna peiton alla huoneessa ja aika ei tuntunut kuluvan millaan, masentavaa. Koti-ikava hiipi ajatuksiin hitaasti, mutta varmasti. Juhannus lahestyy ja kohta olisi velipojan haatkin, onpa hauskaa olla toisella puolen maapalloa sadetta pitelemassa, onpa tosiaan. Suunnitelmissa oli menna seuraavaksi Togeanin saarille, mutta yhta hyvin voisin ottaa lennot kotiin, ei mitaan valia. Vasynytta touhua toisinaan tama matkailu ja missa hitossa se aurinko on?

Danau Toba, Indonesia

Toba-jarvella oli rehellisesti sanottuna todella tylsaa. Ne veneretket olivat hienoja, maisematkin olivat kohdallaan, ilma oli juuri sopivan lammin ja se jarvikin siina kaiken ymparilla. Mukavaa oleilua, mutta ei mitaan turhan ihmeellista ja mullistavaa. TukTukin turistikyla ammotti tyhjyyttaan ja tienpatka jossa isoimmat hotellit ja ravintolat sijaitsivat, oli iltaisin pelottavan hiljainen, aivan kuin olisi jossain aavekaupungissa kavellyt. Tyhjia hotelleja, ravintoloita ja myyntikojuissakaan ei nakynyt ketaan, vain valot loistivat paalla. Mita ihmetta, missa kaikki ovat? Ravintolan tyontekija piti herattaa iltaunilta, anteeksi, mutta kun olisi vahan nalka. Lansimaalaisen huomatessaan sita ihmetteli mika ihme tuolta kavelee vastaan, voisiko se olla juuri sellainen. Melankolinen tunnelma aistittavissa tai sitten se olin mina, jollain hamaralla tavalla kuitenkin tykkasin meiningeista ja yksitoista paivaa meni yhdessa hujauksessa. Taitavat laittaa ruokaan jotain mika pistaa aivot pois paalta, ajanjakso tuntuu kuin unelta jos ei muista muuta kuin sen surkean alun.. Ensimmaisen illan mietin, mihin sita ollaankaan tultu kun pari Englantilaista herrasmiesta huusivat, raivosivat, olivat toistensa kurkussa kiinni ja lopulta itkivat surkeaa elamaansa. Toisella oli naisongelmia ja toinen taisi olla muuten vaan vihainen kaljapaissaan. Keskustelu kuultiin luultavasti kaukana vastarannallakin, muu ymparisto kun oli taysin hiljainen. Aamulla lahdin etsimaan vahan rennompaa ilmapiiria ja kiitos naiden engelsmannien, loytyikin loistopaikka. Kavin katsomassa muutaman paikan jota eras innokas kaveri lahti nayttamaan, sama joka esitellyt taman ensimmaisen paikankin. En ollut naista kiinnostunut ja lahdin kavelemaan jota tama paras kaveri ei ymmartanyt. Hei kaveri, ethan sina voi muualle menna, silloin en saa sinusta komissiota, kaveri. OK, nakemiin. Hieman sivussa turistikadusta, tienpatkalta jossa aika tuntui pysahtyneen, loytyi vanha batak-talo jonka vuokrasin ilomielin. Sain koko hienon talon samaan hintaan milla olisi saanut jonkun hikisen hotellihuoneen toisaalta.


Talossa oli nelja seinaa, kaareva katto, pienia luukkuja ja ovia, natisevia portaita ja lattialankkuja, terassi jonka alapuolella juuri sopiva paikka riippumatolle, kaiken muun lisaksi hienot maisemat jarvelle. Jarven rantaan oli viisi metria. Rannassa seisoi kanootti jos ei pelkka uiminen innostanut seka palmuja joista sai kiiveta kookosta valipalaksi. Oleskelu talossa oli niin rentouttavaa, etta tykastyin siihen kovasti, taydellinen kesamokki oikeastaan. Olisi ainakin omaperaisen nakoinen mokki keskella suomalaista korpea, jonkin kauniin jarven rannalla mieluiten kiitos. Talossa liikkuminen on hieman hankalaa ja sopii parhaiten noin metrin pituisille, mutta kaikki se kumartelu, kyyristely ja ovista ankeaminen on lopulta aika hauskaa puuhaa. Oisin, kun tuuli puhalsi jarvelta kovaa, paikka muuttui humisevaksi kummituslaivaksi. Luukut aukesivat hiljalleen ja paiskautuivat kiinni, peltikatolla tuntui hyppivan luurankoja ja joka nurkasta oli joku lahestymassa nitinasta paatellen. Batak-haamuja leijumassa katonrajassa. Aamulla oli mukava herata jarjissaan ja siirtya riippumattoon toipumaan ja katselemaan maailman menoa. Kalastajia laskemassa verkkoja kanooteistaan, ankkoja tallustelemassa pihamaalla, iso lauma kananpoikia piipittamassa emonsa perassa ja kissat seuraamassa sivummalla, vaanimassa pienta valipalaa. Erittain mielenkiintoista ajanvietetta, eiko?
Vietin talon ylaorsillakin niin paljon aikaa kirja kourassa, etta lopulta paikan isanta tuli kyselemaan onko kaikki ok siella? Enemman kuin ok, mutta mikas paiva se tanaan olikaan? Isantaperheeseen kuului liuta lapsia, emanta ja isanta. Vahan masentuneet tunnelmat perheessa oli kun joku hullu oli tuikannut isannan hedelmapuutarhan tuleen kaksi vuotta sitten ja toimeentulo oli mennytta. Nyt ei ole rahaa laittaa lapsia opiskelemaan. Onneksi vaimo kuitenkin osasi piristaa tunnelmia tarvittaessa ja en sentaan koko aikaa miehen murheita joutunut kuuntelemaan. Nama kotimajoitukset saattavat olla mita tahansa ja nytkin joutui tasapainoilemaan arkisen arjen ja lomailun valilla.


Alakuloiset tunnelmat eivat toisaalta liikaa haitanneet kun koko kadulla sellaiset tuntuivat olevan turistikadon myota. Suosikkipaikkani istua iltaa oli melko alkeellinen ravintola jota piti kolmihenkinen perhe. Ilmapiiri oli niin hurmaavan ankea, etta nautin olostani, suoraan kuin jostain Kaurismaen leffasta. Heinaladon kokoinen paikka jossa muutama leviamassa oleva poyta ja tuoli. Ikkunat peitettiin laudoilla jos tuuli alkoi puhaltamaan liian lujaa. Nurkassa seisoi televisio, jota Charles Bronsonin nakoinen isanta tuijotti sanomatta sanaakaan, ketjussa polttaen. Mies puhui ainoastaan silloin kun tuli takaisin viidakkomehua maistelemasta ja silloin muut eivat puheenvuoroa sitten saaneetkaan. Ruokaa valmisti emanta joka ei hankaan paljon puhunut, mutta nauroi senkin edesta, koko ajan. Tarjoilupuolen hoiti nuori mies jonka kanssa rampyttelimme kitaraa ja yritimme saada aikaa kulumaan. Mita teit tanaan? En yhtaan mitaan. Surkea epavireinen kitaran soittoni kruunasi kaiken. Kavimme taman kaverin kanssa katsomassa myos Toban huikeaa yoelamaa, mutta muut taisivat jaada kotiin. Kaikki oli niin tasapaksua, etta alkoi vakisinkin hymyilyttamaan. Tein kaksi pyoraretkea Samosirin saaren ymparistosssa, mutta yllatys yllatys, nekin olivat kovin puuduttavia tapahtumia. Tasaista tieta ja maisemat pysyivat samanlaisina koko ajan. Jarvi ymparilla ja taustalla kohosi jyrkat rinteet. Batak-taloja, hokkelikylia ja perinteisia hautoja, jotka taalla suunnalla rakennetaan maan pinnalle, monesti talomaiseen muotoon.

Toba ei tosiaan noussut suosikkipaikkojen joukkoon, odotin hieman toisenlaista paikkaa. Toballa oli unelias ilmapiiri joka kannusti lahinna nukkumaan tai kirjaa lukemaan, onneksi batak-talo sopi kumpaankin taydellisesti. Nyt pitaisi ainakin akkujen olla ladattuna loppumatkaa varten oikein hyvin... Etta nain talla kertaa, nyt on aika vaihtaa saarta.

Takengon, Ketambe & Berastagi, Indonesia

Paatin ottaa vaihtoehtoisen reitin Toba-jarvelle viileiden ylamaiden kautta kun teki mieli menna sivuun silta kaikkein tallatuimmalta reitilta. Liikkuminen minibusseilla kapeilla ja kuoppaisilla teilla oli hidasta, mutta hienot maisemat tekivat bussissa istumisesta toisinaan jopa mukavaa. Jotkut kuskit tosin soittivat musiikkia aivan jarkyttavan kovalla ja subbarit jytisivat. Korvatulpat korvissa aanentaso oli jo siedettava ja takana istuessa sai ilmaisen aanihieronnan.

Ensimmaisen pysahdyspaikka oli Takengon joka olikin yllattavan iso kaupunki Laut Tawar-jarven rannalla, odotin nakevani hiljaisen pikkukylan, mutta kaduilla oli taysi hulina paalla aamusta iltaan. Hienolla paikalla kaupunki on, jarven rannassa ja harjujen ymparoimana, onneksi nain silla muuten paikka olisi suoraan sanottuna tylsa ja polyinen tuppukyla. Maisemat tekivat siita ihan siedettavan paikan ja ihmiset olivat ystavallisen oloisia vaikka pienia kommunikaatiovaikeuksia ilmeni. Kun tulin Indonesiaan niin ostin kirjan kielen opiskeluun, mutta Pulau Wehilla opiskelut jaivat ja Takengonissa oli mukava huomata, etta kukaan ei puhu Englantia. Minun Indonesian kielen taitoni on talla hetkella numerot, muutamia lauseita ja kuullun ymmartaminen nolla joten olo oli kuin ulkoavaruudesta tipahtaneella muukalaisella kun yritin saada selvaa siita mita ihmiset sanoivat. Holmistynyt hymy naamalla ja kadet levallaan jatkuvasti. Kaikilla tuntui olevan jotain asiaa, taalla ei selvastikaan kovin paljon turisteja liiku ja ihmiset keraantyivat ymparille monesti katselemaan kun pysahdyin paikoilleni. Paivani julkkiksena, joopa joo. Kuulin niin paljon "Hello Mister!"-huutoja kaduilla, etta iltarukousten kajahtaessa moskeijoiden kaiuttimista kuulin eraan miehen ulvovan pelkkaa "hellooooo misteeeeeeerrr"-huutoa mikrofoniinsa. Sekopaista. Onneksi loytyi se jarvi lahelta. Vuokrasin puisen kanootin ja meloin pakoon julkisuuden kiroja. Jarvelta naki ymparoivat harjut hienosti ja joku vuorikin kohosi taustalla. Mukavaa ajanvietetta ja hiljainen ymparisto, jarvimaisema sopii Suomalaiseen mielenlaatuun kuin lihapullat tuliseen Sumatralaiseen nuudelisoppaan. Melko kiikkera vehje oli, mutta mukaan hypannyt avustajapoika piti hyvin huolta siita etten koheltanut itseani jarveen. Paljon muuta tekemista Takengonista en sitten loytanytkaan kuin todella hyvanmakuisen kahvin juontia ja netissa roikkumista.

Takengon-Ketambe vali oli tuskaisen pitka, valimatka on suhteellisen lyhyt kartalla, mutta matkaan kului noin kymmenen tuntia. Jylhimmat maisemat olivat onneksi talla valilla. Paljon nakyi uneliaita pikkukylia joissa tienreunat olivat taynna jyvia ja papuja kuivumassa ja ihmiset loikoilemassa varjoissa. Ketambe oli sellainen pikkukyla mita lahdin matkan varrelta etsimaan ja todella mukava paikka pysahtya pitkan matkan jalkeen. Kourallinen taloja ja muutama majapaikka. Todella hiljaista on viime aikoina ollut paikassa missa yovyin, olin noin kymmenes vieras taman vuoden puolella. Hyvin nukutun yon jalkeen lahdin kavelemaan kylan halkovaa tieta jonnekin, mutta kauaa ei tarvinnut kavella kun ohiajavat ihmiset pysahtyivat ja pyysivat kyytiin. Menin sitten edestakaisin maaseutua autojen lavoilla ja pari hienoa uimapaikkaa loytyi jokivarresta, ei paljon muuta mutta hauskaa oli. Palattuani Ketambeen musiikki soi koko kylan yli ja kavin katsomassa mika oli maininki. Kavi ilmi, etta joku poika oli ymparileikattu ja isot juhlat jarjestetty. Hetken aikaa tienvarressa ihmeteltyani joku mies nappasi kadesta kiinni ja vei sisalle taloon syomaan. Muutama muukin lansimaalainen oli kutsuttu, olivat opiskelijoita laheisen kansallispuiston tutkimuskeskuksessa. Bandi kutsui karaokea laulamaan lavalle, mutta minua ei kylla selvinpain mikin varteen saa kirveellakaan. Hienot juhlat ja koko kyla koolla, tosin itse juhla"kalua" ei nakynyt, taisi tulla kaynti lasaretissa.
Saman paivan ilta ei kovin selvapaisesti sitten sujunutkaan. Istuskelin kahvilla kun paikalliset nuoret automiehet lopettelivat toitansa ja kutsuivat maistelemaan viidakkomehua, karmeaa kiljun makuista palmuviinia josta tuli lahinna unelias ja sekava olo, mutta kohteliaasti join kaiken mita tarjottiin, tottakai. Tuli siina pari kierrosta itsekin tarjottua lopulta. Ilta meni vauhdikkaasti kuunnelleen ikivanhaa teknojumputusta ja muutaman kipollisen jalkeen luulin ymmartavani Indonesian kieltakin. Kavi kuitenkin perinteiset, juuri kun Suomipoika oli paasemassa vauhtiin niin muiden oli aika lahtea nukkumaan.. Mahtavan vieraanvarainen kyla keskella viidakkoa tama Ketambe.

Viimeinen pysakki talla oikopolulla oli Berastagi, yhden kadun kaupunki jossa asukkaita tosin puoli miljoonaa. Berastagiin tulin katsomaan tulisia vuoria joista kavin katsastamassa helpohkon kavelymatkan paassa olevan, 2094 metria korkean Sibayak-vuoren. Tarkoitus oli lahtea aikaisin aamulla liikkeelle joka tuottaa toisinaan suunnattomia vaikeuksia, mutta talla kertaa heratyksesta ei tosiaan tarvinnut huolehtia. Naapurissa oleva moskeija paraytti aamurukoukset ilmoille kello 04:30 ja puolen tunnin shown jalkeen ei paljon enaa nukuttanut. Jotain rajaa, arvoisat muslimit? Kavelyn alkumatka meni unenpopperossa ja naureskellessa Lonely Planetin vainoharhaisuudelle. Sivut ovat taynna varoituksia ja tatakaan kavelya ei suositeltu yksin tehtavaksi, oppaan palkkaamista kyllakin. Jos uskoo kaiken mita lukee niin eihan sita uskalla huoneestaan poistua edes kuselle ilman opastusta. Parin tunnin ylosnousu vuorelle oli pitkan matkaa paallystettya tieta ja tylsahkoa tallustelua. Loppumatkasta polku siirtyi vihdoinkin metsaan hienompiin maisemiin ja aika pian nokkaan alkoi kantautua tuoksuja ylhaalta. Kuka pieraisi? Kraaterin ymparistossa oli paljon reikia joista kuumat hoyryt puskivat ulos ja oli mielenkiintoista nahda tallaista ensimmaista kertaa. Mureaa kiviainesta ja keltaiseksi varjaytyneita kallion seinamia. Kiipesin korkeimmalle kohtaa katselemaan laajoja nakymia alaspain, mutta yhtakkia saa alkoi muuttua. Viidessa minuutissa alhaalta levinnyt usva oli koko vuorenhuipun ymparilla ja nakyvyytta noin kymmenen metria. Pian alkoi myos vetta satamaan ja lahdin laskeutumaan toiselta puolen vuorta. Varovaisesti joutui liikkumaan liukkailla kivilla ja mutaisilla poluilla, mutta reitti alas oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja haastavampi. Isoimpien sadekuurojen aikaan olin jo ehtinyt viidakon suojaan, mutta vaatteet olivat silti lapimarat ja kuran peitossa kun paasin tien varteen melkoisen tetsauksen jalkeen. Kavelin laheiseen kylaan josta piti loytya kuumia lahteita, mutta nama olivatkin vain uima-altaita taynna tulikuumaa vetta. Erittain rentouttavaa oli kuitenkin vedessa lillua, tuli samanlainen olo kuin kovan saunomisen jalkeen ja teki hyvaa lihaksille kavelyn paatteeksi. Viidakossa patikointi ei ole sielta mukavimmasta paasta ja jatin suosiolla puolet pidemman kavelyn paassa olevan Sinabung-vuoren valloittamatta.
Kello 04:30 heratysta odotellessa jotta saan aikaisen lahdon kohti Tobaa...

Pulau Weh & Banda Aceh, Indonesia

Indonesia nayttaisi olevan tupakkimiesten paratiisi, aijat kun hiisaavat ketjussa aivan joka paikassa. Pitkan matkan bussissa poltetaan sisalla ja nettikahviloissa pikkupojat pelaavat sotapeleja roko huulessa. Helppo kuvitella tilanne jossa papparainen menee sairaalaan valittamaan kun keuhkoihin pistaa niin pirusti ja laittaa palamaan siina tohtorille jutellessaan. Veikkaisin, etta miehista polttaa noin 99%, mutta oikea lukema lienee 100 ja hieman yli. Terveysintoilijalle varmasti melko tukalat oltavat taalla kun No Smoking-kyltit on jatetty ripustamatta.

Hieman jannitti Banda Acehia ja Pulau Wehia kohti lahtea koska mielessa kummittelivat tsunami ja alueella olleet levottumuudet takavuosina. Toukokuun alussa Banda Acehin lahistolla jyrahteli 7.3 voimakkuudeltaan ollut maanjaristys joka ilmeisesti ei tehnyt mitaan tuhoja, mutta sai kylla meikalaisen miettimaan moneen kertaan kannattaako matkaan lahtea. Voin kertoa, etta kylla kannatti. Pulau Weh on todella kaunis paikka ja Iboihin ranta missa yovyin oli niin rauhallinen iltaisin, etta valilla tunsi olevansa haaksirikkoutuneena autiolle saarelle. Vehrea puita taynna oleva saari jota ymparoi turkoosin variset vedet. Bungalowi oli rakennettu suoraan veden paalle ja nakymat alaspain olivat kuin valtavaa akvaariota olisi katsellut. Pikkukalojen parvia pyorimassa ja seassa isompia, mita varikkaimpia lajeja. Taydellinen paikka aamu-uinnille ja riippumattoon jumittumiselle.

Rantojen ja juhlimisen perassa saarelle on aika turha tulla, mutta vedenalaisen elaman takia ehdottomasti. Hienoja snorklauspaikkoja loytyy joka puolelta Wehia ja laheista Rubiahin saarta. Eras hienoimmista oli Rubiahin ymparilla oleva Sea Garden, koralliriuttaa pitkalta matkalta pastellivareissa ja melko lahella rantaa oli jo niin syvaa, etta snorkkelillakin pystyi sukeltamaan 5-7 metriin ihmettelemaan. Rubiahin ymparilta bongasin kaiken muun ohessa ryhman kilpikonnia seka kaksi pienta haita liikkumassa rantavedessa. Epatodellista touhua snorklailla kilpikonnien lipuessa hitaasti vierella.

Nelja vuotta sitten olin sukeltanut viimeksi ja pieni taitojen mieleen palautus oli paikallaan. Todella mahtavaa oli taas pukea varusteet paalle ja laskeutua hitaasti pinnan alle. Kavimme opettajan kanssa lapi kaikki perusasiat matalassa vedessa ja yllattavan hyvin ne ovat muistissa pysyneet. Pikkuhiljaa siirryimme syvemmalle ja kaikkiaan pinnan alla tuli oltua 50 minuuttia, mika tosin tuntui muutamalta minuutilta, on se vaan niin eri maailma. Liikkuminen oli todella kankeaa alkumatkasta ja maisemista ei paljon ehtinyt nauttia kun taytyi keskittya kaikkeen muuhun. Maski vuotaa, oikea korva temppuilee, miten ihmeessa paasen vaakatasoon, mistas sita ilmaa poistettiinkaan liivista, haiko siella seuraa ja niin edelleen. Totuttelun jalkeen homma alkoi kuitenkin sujua, se painottomuuden tunne on upea kokea ja vain leijua eteenpain.

Sukelluspaikkoja loytyy lahistolta noin 20, itse kavin viidessa eri paikassa kokeilemassa taitojani. Kun vene lahti rannasta niin yleensa se oli taynna kokeneita sukeltajia jota liikkuivat vedessa kuin sammakot ja mina yritin rapikoida perassa, mutta halla valia, erittain hienoja sukelluspaikkoja joka tapauksessa. Wehin vedet eivat aloittelijoille ole parhaita ja muutaman kerran olin aika pulassa voimakkaiden virtausten kanssa. Tosin eraan sukelluksen lopetus oli puhdasta nautintoa kovan virtauksen ansiosta, sukelsimme virtaukseen ja leijuimme sivusuunnassa pitkan matkaa tekematta mitaan. Mieleton tunne. Minun kokemuksellani saisi kayda noin 20 metrissa, mutta sukelluskeskuksen kaverit eivat kovin tiukkapipoisia olleet rajojen kanssa ja syvimmillaan tuli kaytya 30 metrissa. Eron kylla huomasi paakopassa aika selvasti kun alkoi pyorryttaa ja silmat pyorivat paassa, piti alkaa tosissaan keskittymaan tekemiseen. Nakyvyys Wehin vesissa oli aivan loistava ja ymparilla aina kasittamaton maara elamaa. Jyrkkia seinamia ja ihmeellisia kivi -ja korallimuodostelmia joiden katkoista kurkisteli mita omituisimpia otuksia. Variloistoa ja henkeasalpaavia hetkia keskella isoja kalaparvia. Sukellus tallaisissa paikoissa on niin mahtavaa puuhaa, etta mieli olisi tehnyt kayda seuraavan tason kurssi ja kaikki kohteet kymmeneen kertaan, mutta minkas teet budjettimatkaajan budjetilla. Harmi..

Pinnan paalla elaminen sita vastoin Iboihin rannalla oli todella edullista. Reilun viikon aikana kulutin ruokaan ja majoitukseen vaivaiset 12 euroa paivaa kohden. Majapaikkaa piti aivan mahtava mummeli joka kokkasi mainioita kalaruokia enka paljon muualla syomassa kaynytkaan. Liikkuminen oli muutenkin melko rajoittunutta, riippumaton ja parin sadan metrin paassa olevan sukelluskeskuksen valilla lahinna tallustelin, mutta mitapa sita muutakaan olisi tarvinnut kuin lepoa ja vedessa pulikointia. Pulau Weh on jo aika lahella minun paratiisia, mutta kaydaan nyt muutama paikka viela tarkistamassa :)

Taman piisin levytettya versiota on tullut kuunneltua matkan varrella miljoona kertaa...




Banda Aceh oli pikaisesti nahtyna oikein mukavan oloinen pikkukaupunki jonka kaduilla oli valiton ja iloinen tunnelma reilun viiden vuoden takaisista tapahtumista huolimatta. Valtaisa maanjaristys pisti suuren osan kaupungista maan tasalle ja perasta seurannut tsunami huolehti, etta taystuho oli taattu. Nyt monia rakennuksia on saatu uudestaan pystyyn ja kaikki nayttaa uudelta ja kiiltavalta, tosin isoja autioita alueita loytyy vielakin ja muistoissa tsunami elaa vahvasti. Monilla oli tarinansa kerrottavana siita miten selviytyivat hengissa ja ei voi muuta kuin ihailla miten elamanmyonteista porukkaa nama ovat kun kertoivat tyyliin "se nyt oli vaan sellainen pikku aalto". Kymmenia tuhansia kuolleita ja kaupunki murskana, niinpa. Eras vanhempi mies kertoi miten maa heilui viisi minuuttia edestakaisin ja hanen kuuden huoneen talonsa luhistui murusiksi. Laheisen harjun paalle juostuaan han naki kuinka kolme toinen toistaan isompaa aaltoa pyyhki kaupungin yli. Suurin naista oli peittanyt 30 metria (ehka 20 kuitenkin) korkean moskeijan torninkin allensa joten kasittamaton vesimassa merelta on puskenut. Moskeijoita sailyi lahes vahingoittumattomana kaiken tuhon keskella ja jotkut muslimit pitavat sita jumalallisena ihmeena, mutta saattaa olla rakennustekninenkin kysymys, kuka tietaa. Uutiskuvissa silloin nakyneet sisamaahan ajautuneet laivat on suurimmaksi osaksi purettu, mutta yksi iso alus on jatetty muistomerkiksi. Jonkinlaisena sahkolaitoksena toiminut, noin 50 metria pitka alus seisoo nyt keskella asuinaluetta, noin nelja kilometria meren rannasta ja on kylla aika pysayttava naky..
Avustusorganisaatiot ovat tehneet hienoa tyota uudisrakentamisen kanssa ja taidan itsekin liittya johonkin kun kuulin kuinka suurta palkkaa jotkut naista ihmisista nostavat. Olen aina luullut, etta se on jonkin sortin vapaaehtoistyota, mutta paikalliset kertoivat jotain aivan muuta ja eivat kovin mairittelevaan savyyn. Rahaa pistetaan surutta palamaan ja hinnat ovat nousseet, esimerkiksi jotkut hotellit ovat aivan naurettavan kalliita tasoon nahden ja riksakuskit eivat aivan pikkurahalla suostu liikkeelle lahtemaan. Kaupunki tuntuikin jotenkin erikoisen hyvin toimeentulevalta..
Banda Acehissa on mukavaa olla Suomalainen kun kaikki tietavat mista maasta on kysymys, kiitoksia vaan Ahtisaaren Martille tasta. Sumatralla tunnutaan muuallakin tietavan mika maa on Finlandia eika ole tarvinnut niita pitkia selvennyksia joissa ei selvia mitaan. I'm from Finland. Oh, England. No, Finland. Ireland? No, Finland. Iceland? Nonono, FFFiNNNland. Is Mt. Everest in Zirland?? What?!

Bukit Lawang, Indonesia

Tunnin lentomatkan paassa Penangin saarelta odotti Medan ja paluu takaisin aitoon meininkiin. Mahdottomia liikenneruuhkia ja sotkuista ymparistoa, hirveaa haslaysta joka paikassa. Ihmiset ovat kuitenkin niin eri planeetalta, joka toinen vastaantulija hymyilee tai pysahtyy juttelemaan, tuntee olevansa tervetullut. Tietysti rajansa kaikella, 100 kertaa kun samoihin kysymyksiin vastaa niin saattaa alkaa puuduttamaan. Joihinkin paikkoihin tykastyy helposti ja Indonesia tuntuu selkeasti olevan sellainen maa. Sen yhden paivan minka Medanissa vietin, kului lahinna etsiessa kameralle suojakoteloa milla voisi kuvata veden alla, mutta homma meni aika reisille. Tuntikausien kavelyn jalkeen en ollut loytanyt ainuttakaan kunnollista kameraliiketta. Hyppasin sitten paikallisen riksan, becakin kyytiin, jonka kuski tottakai sanoi tietavansa kameroita myyvia liikkeita. Epailen, etta oikeasti mies ei tiennyt mika on digitaalikamera. Kahden tunnin aikana porrasimme puolen kaupungin halki ja kyselimme ihmisilta neuvoa, mutta eipa loytynyt ei. Hauska kiertoajelu kuitenkin reilulla eurolla.

Bukit Lawang on pieni, kovia kokenut kyla keskella viidakkoa, lyhyen ajomatkan paassa Medanista. 2003 kylan vieresta virtaava joki tulvi siihen malliin, etta 200 (300?) ihmista menetti henkensa ja vei myos rakennuksia mukanaan. Kyla on mennyt jokivarresta aika uusiksi ja edelleen oli joillakin rakennustyot kaynnissa. Uusi talo vanhan paikalle suoraan joen reunaan. Joitakin viikkoja sitten sattunut tulipalo taasen oli pistanyt maan tasalle kymmenia rakennuksia eraalta alueelta. Monet talot kun ovat rakennettu materiaaleista jotka palavat kuin soihtu. Ikavia juttuja, mutta eipa tunnu kovin paljon paikallisten mielta painavan. Kitarat soivat ja laulut raikaavat iltaisin.
Aikamoinen turistimeininki kylalla on, osuin paikalle viela viikonlopuksi ja kylanraitti oli taynna Medanista tulleita iloisia Indonesialaisia. Viikonlopun ulkopuolella todella hiljainen paikka, mutta se ei valttamatta tarkoita, etta saisi olla rauhassa. Joka toinen nuorimies kun tuli myymaan opaspalveluitaan ja trekkailua viidakkoon, mutta pelkka sademetsassa kavely ei huvittanut talla kertaa. Tykkaa vuorista enemman.

Paikan vetonaulana ovat orangit, joita nailla viidakkokavelyilla pitaisi nahda villina luonnossa, mutta itse kavin katsomassa puolivilleja sukulaisia laheisessa ruokintakeskuksessa. Jannityksella odotin mita sielta pusikoista ilmestyisi kun miehet paukuttivat ruokintalavaa puukalikalla ja kutsuivat serkut syomaan. Pusikot rytisten muutama sielta ilmestyikin paikalle, mutta monet jaivat tarkkailemaan tilannetta puiden oksille. Yksi ei tainnut oikein tykata suuresta yleisosta ja lorautti kuset ihmisten paalle ylailmoista. Vahvan nakoisia ja ketterasti puissa liikkuvia karvamorreja. Sumatrallakin metsaa kaatuu silla tahdilla, etta pienemmaksi kay naidenkin kavereiden elintila paiva paivalta..
Toinen mielenkiintoinen paikka lahistolla oli lepakkoluola, jonka uumeniin tuli otettua varovaisia askelia kun paikalliset pelottelivat, etta karhut kayvat siella nukkumassa. Taysin hiljainen luola, vain vesipisaroista syntynytta liplatusta ja ummehtunut guanon tuoksu. Syvalla luolassa laitoin taskulampun pois paalta kun lepakot alkoivat herailla. Seisoin jahmettyneena paikoilleni kun ymparilta kuului sirpsutusta ja paan vieresta suhahteli jotakin. Meinasi guanot tulla housuun kun mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Selvisin ulos ilman puremia.

Viileassa jokivedessa oli mukava kayda pulahtamassa ja laskea sita auton sisarenkaalla pitkiakin matkoja. Rentoa puuhaa ja hieman sateiset kelit eivat tata touhua paljon haitanneet. Eras joenylitys ei mennyt aivan nappiin, liukastuin kiveen ja istahdin olkalaukun kanssa keskelle virtaa. Puhelin taitaa olla mennytta kalua, mutta jollain ihmeen kaupalla kamera pysyi kuivana suojalaukussaan. Paikalliset tulivat ystavallisesti ottamaan yhteiskuvia kun kaivelin tavaroita laukusta. Cheeeese!

Bukit Lawang oli hieno paikka pysahtya joksikin aikaa, mutta ei siita eraan ravintolan pitajan paratiisia saa tekemallakaan. Ehka se minun paratiisi loytyy sitten seuraavasta kohteesta...

Kuala Lumpur & Pulau Penang, Malesia

Hassu juttu, minulle iski jonkinasteinen kulttuurishokki Kuala Lumpurissa. Muutos Kolkatan saastaisilta kaduilta Kualan supersiistiin ymparistoon oli valtava. Hieman sama kuin roskisdyykkari loytaisi jatesakin taynna rahaa tai rapajuoppo laatuviskia ison pullon. Kivilaatoilla paallystettyja kavelykatuja, hienoja urheiluautoja joka nurkalla ja korkeita pankkien toimistorakennuksia. Ja ei roskan roskaa missaan. Ihmisetkin nayttivat niin varakkaan oloisilta, etta sain kulahtaneissa ryysyissa liikkuessani pienen alemmuuskompleksin. Ei ei, mina en kuulu tanne. Hienon nakoinen kaupunki, mutta tuntui enemmankin paikalta missa olisi hieno asua. Pikaisesti vierailtuna jai kuitenkin kovin vaisu kuva, ei mitaan eksoottista. Intiavaihde oli viela paalla enka oikein nauttinut olostani.

Malesian paakaupungissa vietin yota Chinatownissa ja ensimmaisena aamuna eksyin heti Little Indiaan. Yritin selvittaa milta ne Malesialaiset nayttavat, mutta se oli yllattavan hankalaa. Jotain Kiinalaisten ja Thaimaalaisten sekoitusta muslimivaikutteilla? Jenkkilan vaikutus oli minulle mieleen eniten, 7 Eleven loytyi joka nurkalta ja kavin Burger Kingissa ahtamassa itseni tayteen Whoppereita. Kavin myos joitakin leffoja katsomassa, lippu maksoi perati 1,5 euroa. Iron Man 2 kannattaa jattaa valiin jos minulta kysytaan, tuntui mielenkiintoisen ensimmaisen osan ylijaamapalasista kootulta raihnalta. Oljy-yhtion tornit olivat hienot, mutta eivat mitenkaan maata mullistavat. Alakerran ostoskeskuksen merkkiliikkeisiin olisi saanut koko reissun budjetin kulumaan minuutissa. Kaupungin mukavin paikka oli iso Lake Gardenin puistoalue johon oli hienoa menna makoilemaan nurmikolle ja unohtamaan kaikki viime paivien kiire ja halina.

Liikkuminen Malesiassa tuntuu olevan kovin helppoa - ja luksusta. Bussi Kuala Lumpurista Penangiin oli hienoin mihin on tullut koskaan astuttua, suoraan kuin jostain lentokoneen bisnesluokasta. Penangin saari ja Georgetown oli upean nakoinen paikka vanhoine rakennuksineen, mutta lopulta sekin oli kovin Kiinalaisen oloinen. Suurin osa liikkeista naytti olevan Kiinalaisten omistamia ja taalla mietin entista useammin mita se Malesia oikeastaan onkaan. Ei mitaan Kiinalaisia vastaan, mutta tuntuvat valilla vaan kovin tylyilta ihmisilta. Tarkein syy miksi saarelle tulin oli kuitenkin viisumin hankkiminen Indonesiaan ja se kavi todella helposti jos vertaa Intian viisumisekoiluihin Kampalassa. Hakemus sisaan ja seuraavana paivana 60 paivan viisumi passin sivuilla hymyilevan virkailijan avustuksella. Helppoa jos vaivatonta. Kolme paivaa saarella kiertelin, mutta Indonesia kiehtoo niin kovasti, etta jatin kovasti kehutun Langkawin saaren valiin. Penangin saareltakin loytyi kohtalainen uimaranta Batu Ferringista, puolen tunnin paikallisbussimatkan paasta. Ranta oli todella hiljainen tahan aikaan vuodesta, vain kourallinen ihmisia koko rannalla ja hassuja Arabeja hotellin uima-altaalla. Tyylina kun on, etta mies makaa altaassa vilvoittelemassa ja nainen istuu altaan reunalla kokomustissa, varpaita veteen dippaillen. Kumpikohan nauttii lomastaan enemman?

Viela hassumpaa on se, etta lennot Indonesiaan ovat halvempia kuin laivamatka. Hulluksi on matkailu mennyt. Kovasti odotan mita Indonesiasta loytyy ja kahden kuukauden seikkailua. Saya tersesat ja sita rataa.

Intiasta...

Rakas paivakirja. Haluaisin kertoa sinulle hieman kokemuksistani Intiassa. Viisi paivaa on kulunut siita kun maasta poistuin, mutta matka tuntuu jatkuvan paani sisalla, oikeastaan en ole muuta ajatellutkaan kuin Intiassa tapahtuneita asioita. Tama on todella mielipuolista. Voitko uskoa, etta kaipaan jo takaisin vaikka viimeisina paivina vannoin, etta tassa oli tarpeeksi Intiaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi? Luulen olevani tulossa hulluksi..

Kolmessa kuukaudessa ehdin vain hieman raapaista pintaa valtavan laajasta ja monimuotoisesta maasta, mutta seikkailuna se oli vertaansa vailla. Siirtyminen osavaltiosta toiseen tuntui silta kuin olisi maata vaihtanut ja matkan varrella tapasin niin paljon erilaisia ja erikoisiakin ihmisia, etta toisinaan en voi usko kaikkea todeksi. Tuli nahtya paljon erilaista luontoa, nahtavyyksia ja rahjaisia kylia, mutta jos katsot reittiani tarkemmin niin huomaat kuinka kapealla kaistaleella lopulta liikuinkaan. Kunnolla maahan tutustumiseen ei taida yksi elama riittaa. Matkustamisesta muodostuikin lopulta kaikista stressaavin osa kokemusta. En oikein ymmartanyt esimerkiksi bussikuskien logiikkaa. Ensin ajettiin kaasu pohjassa kuoppaisilla teilla 8 tuntia ja sitten pysahdyttiin pitkalle tauolle. Tauon jalkeen matkaa oli yleensa noin puoli tuntia jaljella. Kysyn vain mika tassa on ajatuksena? Monesti kuskit myos soittivat yolla musiikkia aivan taysilla ja kanssamatkustajat luukuttivat kannykoidensa kaiuttimista. Monta raastavaa tuntia vietin myos matelevissa junissa, mutta se viimeinen junamatka Varanasista Kolkataan teki minusta luhistuvan hermoraunion. Junan piti lahtea Varanasista kello 18 illalla, mutta lahtoaikaan kuulutettiin pitkin yota ja iltaa aina kaksi tuntia lisaa. Lopulta juna saapui 13 tuntia myohassa. Itse matka kesti 18 tuntia ja juna saapui keskella yota Kolkataan, jossa huoneen metsastys kesti viela kaksi tuntia. Koko kaupunki tuntui olevan kiinni. Intian liikenne oli muutenkin todella kaoottista ja korvissa soivat vielakin kuorma-autojen melodiset aanitorvet.

Hindulaisuus ei oikein auennut minulle. Jotenkin sarjakuvamainen uskonto, sita on vaikea selittaa. Palvotaan varikkaita kuvia ja patsaita ja jumalia on miljoona. Uskontoja on syyta kunnioittaa, mutta Manalissa en voinut olla nauramatta. Eraassa ravintolassa syomassa ollessani ovelle ilmestyi apinaksi pukeutunut mies joka paasteli apinamaisia aania ja kerasi rahaa liikkeiden omistajilta. Hanuman liikenteessa. Muutenkin rahaa tunnuttiin keraavan uskonnon varjolla joka paikassa, mutta mikapa uskonto ei sita tekisi. Luulen, etta Hindulaisuuteen taytyy kasvaa pienesta pitaen. Eras Irlantilainen mies joka oli 3 vuotta Intiassa viettanyt sanoikin osuvasti, etta alkaa pikkuhiljaa vasta nyt tajuamaan jotain tasta hullunmyllysta.

Uskotko uudelleensyntymiseen? En minakaan, mutta toivottavasti en synny koiraksi uudestaan Intian kaduille, se olisi jo liian rankkaa seikkailua. Sita ei voi uskoa kuinka paljon niita koiria voikaan olla ennenkuin vihaisesti haukkuva lauma on sinua pimealla kujalla seurannut majapaikkaan. Oisin koirien valtakunnassa kaydaan julmia taisteluja ja lisaannytaan kovaa vauhtia. Suhtautuminen elaimiin on hyvin erilaista kuin lansimaissa mika aiheuttaa erikoisia tilanteita. Muistan kun erasta junaa odotellessa ihmiset ruokkivat aseman aulassa jumittelevaa lehmaa ja hetken paasta se tuli minua mulkoilemaan ikaankuin sanoen "sina et ole viela antanut mitaan". Laitoin sitten kourallisen sipseja lattialle ja sain otuksen siirtymaan. Ihmiset ovat luuta ja nahkaa, mutta lehmat voivat paksusti. Erikoista, eiko? Toinen elainmuisto tuli mieleen. Loppumatkasta Varanasissa luulin nahneeni suunnilleen kaiken, mutta mita viela. Katsoin ihmeissani kun kolme poikaa oli yhteiskyykkypaskalla seinan vieressa ja toimenpiteet suoritettuaan juoksivat Gangesiin pesulle. Sikamaista. Mutta ei hataa, puhdistuspartio ilmestyi nurkan takaa, kolme villisikaa juoksi paikalle ja pisteli maistuvat ateriat poskeensa.

Suuri osa Intialaisista on kasvissyojia, mitahan he ajattelisivat nahdessaan Atrian tai HK:n lihatehtaan? Itseasissa todella omituista touhua kun nain hieman etaammalta asiaa ajattelee, mutta pelkkien papujen ja rehujen syojaksi minusta ei silti ole. Intiassa tuli ikava kunnon pihvia ja yleensakin liharuokaa, todella helppo paikka tulla kasvissyojaksi jos silta tuntuu. Etelassa oli toisinaan mahdotonta loytyy edes kananlihaa. Kahden kuukauden jalkeen en pystynyt enaa Intialaiseen ruokaan koskemaan kun mausteet pursusivat korvista ulos. Mika alkuun maistui taivaalliselta niin sai lopulta oksennusreaktion aikaan. Pikkunaposteltavat toki maistuivat koko matkan ajan. Tiedatko muuten mista saisin Suomalaista kotiruokaa?

Kulttuuri on hyvin miesvaltainen ja naisiin oli todella vaikea saada mitaan kontaktia. Kadut olivat taynna miehia ja naiset ilmeisesti kotona. Voin laskea yhden kaden sormilla ne kerrat jolloin puhuin muutamaa sanaa enempaa naisten kanssa kolmen kuukauden aikana. Saattoi johtua tietysti omasta ujoudestakin. Tiesitko muuten, etta taalla miehet kayvat kauneussalongeissa hoidattamassa itseaan naisten sijaan? Minusta se oli melko huvittavaa katseltavaa, olenhan vain juro Pohjolan mies. Monelle nuorelle miehelle tuntui olevan mahdottoman tarkeaa, etta tukka oli hyvin, sen verran usein he itseaan katselivat peileista ja ikkunoista geelit kiiltaen. Metroseksuaalisuus on aika lievaa Suomenmaalla jos sita tahan paikkaan vertaa. Aijakulttuurin jonkinlainen ilmentyma oli kriketti, kaikki keraantyivat sita iltaisin joukolla katsomaan. Krikettihullu kansa, en voi ymmartaa miten koko maa voi olla sekaisin noin tylsasta pelista. Uskomatonta.

Takuuvarmaa myyntihaslaysta ja kaikenmaailman tyrkyttajia loytyi joka paikasta minne meninkaan. Alkumatkasta nama hieman arsyttivat, mutta aika pian kaikkeen alkoi suhtautua huumorilla. "No thank you" tuli sanottua noin 48 miljoonaa kertaa. Varma merkki Intiasta olivat myos pienet sipsi -ja limsakojut joita loytyi kylilta noin 20 metrin valein. Naiden takia jainkin pahasti koukkuun taivaallisen hyviin mangojuomiin joita tuli litkittya valilla litrakaupalla paivassa. Eras Suomalainen naikkonen vaitti, etta naita loytyy myos Suomesta. Voitko vahvistaa taman? Ainoa ongelma naiden juomapullojen kanssa on se, etta Intiassa ei ole minkaanlaista jatehuoltoa joten joka paikka on taynna muovipulloja ja muutakin roskaa. Tuntui holmolta valilla kiikuttaa tyhjaa pulloa ympari kaupunkia roskiksen toivossa. Kaupunkien kaduille roskien heittelyn viela ymmartaa, mutta miksi ihmeessa tarvitsee roskata kaikki nahtavyydet ja vuorenrinteetkin. Mita hittoa? Mieti milta Lapin luonto nayttaisi jos se olisi taynna naita minikaatopaikkoja??

Intiassa oli todella halpaa. Kerronpa sinulle joitain esimerkkeja. 800 kilometrin junamatka 5 euroa, tupakkiaski 50 senttia, 2 housut teetettyna raatalilla 10 euroa, ruoka-annos ravintolassa muutaman euron ja katukeittioissa lahes ilmaista, pikkupullo viskia 2 euroa, huoneista maksoin 2-9 euroa, skootterin vuokraus paivaksi 3 euroa ja niin edelleen. Hyva tinkaaja selviaisi vielakin halvemmalla. Mutta silti, koyhyys tulee joka paikassa esille ja kerjalaisia riittaa, liian monella ei ole varaa edes muutaman sentin ateriaan. Isoja perheita elaa kaduilla kerjaamassa ja pienilla lapsilla ei ole edes vaatteita paalla. Siina on miettimista kannattaako tallaista touhua tukea antamalla kerjalaisille rahaa. Sama homma kuin Afrikassa, lapsia tehdaan liukuhihnalta valittamatta seurauksista. Jos on syntynyt viisi tyttoa niin taytyyhan se poika viela perheeseen saada..

Tasta nyt tuli kovin negatiivista, mutta ala ymmarra vaarin. Intia on loppujen lopuksi hyvin kiehtova paikka joka ei takuulla jata kylmaksi. Kerron sinulle lisaa jos ja kun palaan kotiin, mutta nyt taytyy alkaa keskittymaan johonkin aivan muuhun..

Dharamsala / McLeod Ganj, Intia

Lahdin kohti Dharamsalaa ja McLeod Ganjin kylaa silla mielialalla, etta kaydaan nyt kaantymassa, mutta jos sataa pisarakin vetta niin jatketaan matkaa. Viikon ehdin paikalla olla ja sopivasti se sadepaiva osui viimeiselle paivalle. Ilma oli hyvin miellyttava, noin 25 astetta paivalla ja yot olivat sopivan viileita. McLeod Ganjin reppureissaajakyla oli vanhan Manalin rauhallisen ilmapiirin jalkeen hieman kiireisen oloinen, mutta viihdyin naissakin maisemissa silti varsin mainiosti. Paikka on kuuluisa siita, etta muuan Dalai Laman koti on taalla ja muutenkin kyla on taynna Tiibetilaisia. Munkkeja liikkuu kaduilla paljon ja valtaosa ihmisista nayttaa muutenkin Kiinalaisilta, anteeksi Tiibetilaisilta. Pieni pala Tiibetia, hieno erilainen ilmapiiri kylilla.

Onnistuin jopa nakemaan Dalai Laman livena. Olin menossa katsomaan minkalaisissa oloissa mies asustelee silloin harvoin kun on kotosalla ja kaduilla huhuiltiin, etta jonkinlainen julkinen esiintyminen olisi kello 15.00. Menin juoksujalkaa paikalle ja turvatarkastajat ilmoittivat, etta 5 minuuttia olisi aikaa jaljella, tapahtuma olikin alkanut 14.00. Kiipesin portaat ylos ja pujottelin ihmismassojen sekaan. Ja sielta han saapui, kumarasti kavellen ja muikeasti hymyillen ja meni autoon istumaan joka kaasutti muille maille nokan edesta. Jotain maagista tuossa lyhyessakin hetkessa oli, onhan mies nyt sentaan Avalokitesvaran neljastoista elava inkarnaatio. Tapahtuman jalkeen kaduilla oli porukkaa kuin vapputorilla ja paljon myos lansimaalaisia munkkeja. Se homma vaatii jo aika tiukkaa asennetta tai sitten hemmetin tylsaa elamaa, kuka tietaa. Tiibetilaisyys oli kaduilla paljon muutenkin esilla kuin "Free Tibet" paidoissa. Onhan se todella perseesta mita Kiina on tehnyt, mutta toisaalta tata kasvuvauhtia Kiina ottaa vallan maapallon taloudessa piakkoin ja alkaa kaskyttamaan muitakin. Jenkit joutuvat totuttelemaan uuteen nimeen "United States Owned by China". Ruotsalaiset ajetaan Siperiaan. Intialla on vihdoinkin mahtia uhitella vastaan ja sita rataa. Se oli virallinen ennustus pallomme tulevaisuudesta. Paljon paskaa mahtuu maailmaan, mutta Intia on tehnyt hienon liikkeen Dalai Laman kohdalla. Toivotaan, etta se valoisa paiva koittaa viela Tiibetillekin.

McLeod Ganjin jyrkilta kaduilta on helppo suunnistaa vuorille katsomaan laajoja maisemia. Eras hieno reitti lahtee hieman ylempana sijaitsevan Dharmakotin kaduilta kohti Laka Gotia 3300 metrissa. Patikoin taman reitin kahteen kertaan silkasta ilosta. Polku on lahes koko matkalta kivilaattoja tai epamaaraisia kivenmurikoita ja olo on kuin Frodolla kun hyppii kivelta toiselle matkalla kohti suurta tuntematonta. Toisinaan melko jyrkkaakin nousua, mutta Triundin "kylassa" 2900 metrissa odottaa mukava nurmialue jossa voi lepuuttaa jalkoja tai vaikkapa yopya teltassa jos silta tuntuu. Upeat nakymat. Triundista polku lahtee ylos kohti Laka Gotia 3300 metrissa ja muuttuu hieman haastavammaksi, varsinkin jos seikkailee ilman opasta. Ensimmaisella kerralla otin vaaran polun ja lahdin pikkuhiljaa laskeutumaan alaspain kunnes tajusin, etta eihan tama nain voi menna. Jouduin sitten kiipeamaan muutaman sata metria todella jyrkkaa rinnetta jotta loysin takaisin oikeille urille. Reitti kulkee heinikoiden, metsien ja kivisten rinteiden lapi eika ole keskivaiheilla mitenkaan selkea, mutta tuo toisaalta mukavaa seikkailun tuntua kun yrittaa vain suunnistaa kohti korkealla nakyvaa kiintopistetta. Laka Gotiin kiipeaminen todella kannattaa, paatahuimaavat nakymat alas laaksoon ja vuorenhuiput kohoavat muutaman sadan metrin paassa. Laka Gotissakin on pieni alue jossa voi syoda ja yopya. Monet tekevat matkan tahan pisteeseen kahden paivan maisemakavelyna, mutta itsella iski masokismivaihde taas paalle ja nousin ylos neljassa tunnissa. Laka Gotista on mahdollista jatkaa vuorten yli trekkausta pieniin kyliin toisella puolen, mutta harmittavasti itsella ei ollut aikaa lahtea pidempaan reissuun. Todella mahtava paivakavely kuitenkin tamakin oli. Paluu alaspain saa jalat huutamaan apua varsinkin jos eksyy reitilta yhta usein kuin mina. Ensimmaisella kerralla loysin takaisin Triundiin helposti, mutta halusin menna vaihtoehtoista reittia siita eteenpain kohti Bhagsun kylaa. Kysyin neuvoja eraalta teenmyyjalta joka kertoi selkeat ohjeet: Tunti tuohon suuntaan ja sitten oikealle. Ookei. Tunnin verran kaveltyani harjun laella lahdin laskeutumaan oikealle, mutta mitaan polkua ei tullut vastaan. Paluu takaisin ei huvittanut joten paatin menna alas kohti Bhagsun vesiputousta mahdollisimman suoraan. Alkuun homma toimi kun alaspain oli vain pelkkaa kivista rinnetta, mutta kun puskat alkoivat rehottamaan niin viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen. Tiheassa metsikossa seikkailu voi olla todella puuduttavaa kun ei ole mitaan hajua kuinka pitka matka on jonnekin. Valilla tulin rinnetta alas persliu'ulla kun metsaan oli muodostunut puiden lehdista 20 sentin pehmea matto. Nauroin moneen kertaan itselleni kuinka idiootti voikaan ihminen olla ja toisaalta koko ajan piti miettia, etta nyt ei ole varaa nyrjayttaa nilkkaa tai jaan keskelle vuoren rinnetta yoksi. Isoimmista ryteikoista selvittyani otin jalleen suunnan kohti vesiputousta, mutta tamakin oli totaalisen vaara ratkaisu. Oikea eramies. Osuin putouksen kohtaan, josta alas oli viela joitakin kilometreja matkaa. Nyt jouduin laskeutumaan jyrkkia kallioita pitkin ja vaihtelemaan puron puolelta toiselle mita hassuimmissa asennoissa. Kalliokiipeilijat luultavasti kuolisivat nauruun jos saisivat taman leopardimaisen ketteran spedeilyn nahda uusintana. No, uusintaa ei tullut silla toisella kerralla menin ylos ja alas tasmalleen samaa helppoa reittia.
Lahiston rinteilla oli paljon muitakin hienoja lyhyempia reitteja ja McLeod Ganjissa viettamani paivat menivatkin aika pitkalti patikoidessa, rinteita tutkaillen. Mahtava paikka ulkoiluun. Iltaisin ruoan jalkeen aktiviteettina oli lahinna hoitaa rakkoisia jalkoja ja tipahtaa sankyyn puolikuolleena. Muutama ilta tosin meni taallakin viihteen puolelle kun tormasin samaan ryhmaan jonka kanssa Manalin katuja tallasimme. Mutta, mutta, se siita, Intian reissu alkaa vihdoin olemaan loppusuoralla. Jollain pitaisi viela hengissa selvita Delhin ja Varanasin kautta Kalkutaan josta lento Kuala Lumpuriin. Wooohooo!

Manali, Intia

Manali sijaitsee noin 2000 metrin korkeudessa syvan laakson pohjalla, kalarikkaan joen varressa kuusimetsien ja omenapuiden tayttamassa ymparistossa. Joka puolella kohoaa 4000-6000 metrin lumihuippuja ja paikalliset ihmiset ovat taysin erilaisia muuhun Intiaan verrattuna. Itse Manalin keskustassa ei ole oikein mitaan houkuttelevaa, tayteen pakattu paikka matkatoimistoja, vaateliikkeita ja Intialaisia turisteja jotka ovat lahteneet kuumuutta pakoon, mutta lahella olevasta vanhasta Manalista loytyy viela ripaus aitoa vuoristokylan tunnelmaa. Helposti parasta tahan mennessa Intiassa ja osansa saattaa olla sillakin, etta paikka ei tunnu yhtaan Intialta.

Majatalo oli mahdottoman mukavan perheen pitama paikka omenapuutarhan keskella ja kattotasanteelta oli huikean hienot nakymat ymparoiville vuorille. Vieraat asuivat ylakerrassa ja isa, aiti, kaksi poikaa, isovanhemmat, kaksi veljesta, kissat ja koirat tayttivat alakerran. Kotoinen tunnelma. Parilla eurolla Intian reissun hienoin ja siistein huone, muutenkin vanhan Manalin rinteilla oli majapaikkoja mita hienoimmilla paikoilla ja halvalla. Kavin patikoimassa paikan pitajan isan, hauskan vanhan papparaisen kanssa erasta rinnetta jossa hanella oli talo unelmapaikalla korkealla rinteessa. Eraat Espanjalaiset siella olivat ehtineet jo muutaman viikon olla eivatka olleet poistumassa vahaan aikaan. Harmi. Jatkoimme matkaa ylospain ja pappa kertoi suunnilleen joka kasvista jotain tietoa, tiesi luonnosta ja kasveista kaiken. Nuorempana oli sissina asustellut vuorilla, mutta vain hymyili kun kyselin mahdollisista taisteluista. Rauhan mies, ei ruumiita.

Vuokrasin maastopyoran kunnon nostatus mielessa. Lahdin aluksi kohti Rohtang La-huippua kun ajattelin, etta eihan tuo nyt niin kova suoritus pitaisi olla. Eipa. Kuusi tuntia kun olin polkenut ylamakeen niin jalat olivat tunnottomat ja oli pakko luovuttaa. Huikeat maisemat pakottivat hulluihin suorituksiin. Upeita nakymia kun kalliot nousivat pystysuoraan ja lumiset huiput kasvoivat aina vaan suuremmiksi. Kavin lumirajalla hieman yli 3000 metrissa, sitten oli aika palata takaisin ennen auringonlaskua. Alastulo oli juhlaa kaiken sen tuskan jalkeen. Hyvakuntoiselle reitti on luultavasti lastenleikkia, rapakuntoiselle matkaajalle ei. Pitkien unien jalkeen lahdin aamulla kohti Naggarin kylaa. Joka paikkaan sattui, mutta onneksi reitti oli talla kertaa hieman tasaisempaa maastoa. Naggarin kylassa sijaitsee hieno kivesta ja puusta rakennettu linna jonka pihalta on nakymat pitkalle laaksoon. Mahtava pyoraretki tamakin, noin 50 kilometria ja reitti kulkee joen vartta kumpuilevassa maastossa, mutta paluumatka ei kovin mukava ollut. Polvet olivat vuorelle polkemisesta siina kunnossa, etta jouduin taluttamaan pyoraa pienimmatkin ylamaet ja niita riitti. Palautin pyoran uupuneena, mutta paljon tuli nahtya pysayttavia maisemia ja tavattua pikkukylien ihmisia matkan varrella.

Rohtang La jai kiehtomaan, mutta patikointi ylos olisi ollut itsensa raakkaamista sateisten saiden vuoksi. Eras Saksalainen tytto majatalosta oli jarjestamassa jeeppikyytia ylos ja ilmoittauduin heti mukaan. Aluksi meita oli lahdossa kuuden hengen porukka, mutta muut janistivat tai olivat krapuloissaan ja lopulta lahdimme aamuyolla kahdestaan kohti huippua. Kuski ilmoitti, etta paatepysakki olis Mahrin kylassa 3300 metrin korkeudessa koska siita eteenpain tie muuttui lumisohjoksi. Paatimme lahtea kavellen kohti 4000 metrissa olevaa korkeinta kohtaa kun ilma oli selkea ja aurinkokin lammitteli mukavasti. Lunta tosiaan sataa nailla seuduilla, toisinaan kavelimme tiella jota reunustivat viisi metria korkeat lumivallit ja tieta yritettiin pitaa nakyvilla puskutraktoreiden avulla. Kolme tuntia kavelya loskassa ja viimassa kannatti, ylhaalla avautuivat hienot nakymat pitkalle vuoristoon ja alas laaksoon. Mahtavia lumihuippuja joka puolella ja jonkinlaisen kasityksen sai Himalajan massiivisuudesta vaikka ne korkeimmat huiput ovatkin jossain aivan muualla.. Heittelin innoissani talven ensimmaiset lumipallot ja jonkin aikaa istuskelimme ihmettelemassa lumista ymparistoa. Alkoi tupruttamaan lunta aika sakeasti ja paluu kavellen alas alkoi vaikuttamaan haasteelta. Paljon vaihtoehtoja ei ollut, mutta onneksi joitakin satoja metreja alempana alkoivat ensimmaiset autot liikkua ja saimme pummittua kyydin takaisin Mahriin. Kuski hymyili sanoen "no problem, good driver" ja hyppasimme lava-auton lavalle jaatymaan. Auto pomppi tiella ja luisui sohjossa aiheuttaen kuumottavia tilanteita kun suoraa pudotusta oli vieressa sata metria. Hullut Intialaiset kun ajavat puhkikuluneilla kesarenkailla nainkin hankalissa olosuhteissa. Matkan varrella noin joka toinen ylospain pyrkiva auto oli penkassa sudittamassa. Ehka pelottavin autoretki tahan mennessa, mutta toivottavasti lisaa samanlaisia on viela tulossa. Nauroimme hassuille Intialaisille jotka yrittivat laskettelua luultavasti ensimmaista kertaa metrin levyisilla kaistaleilla tien vieressa ja kaatuilivat pelottavan lahella jyrkanteita. Sen verran kylmaa kyytia oli, etta kun paasimme Mahriin niin kasivarsista oli tunto lahes havinnyt, mutta olo oli kuin voittajalla kun lahdimme takaisin Manalia kohti.

Jonkin verran tuli patikoitua rinteilla, mutta monesti sade keskeytti hupin ja liian monta paivaa meni istuskellessa ja odottaessa sateen loppumista. Majapaikassa oli mukavaa porukkaa joiden kanssa aika ei tullut pitkaksi, mutta melko huurteiseksi illan mittaan. Paljon oli Suomalaisia ravintoloissa ja illat alkoivat muistuttaa Suomalaista lauantaita sekoitettuna hulluilla Norjalaisilla. Eras Intialainen koti-ilta jai mieleen kaikessa erikoisuudessaan. Sain kutsun tulla syomaan eraalta kaupanpitajalta ja tottakai ilmainen ruoka kiinnosti. Menimme omakotitaloon Manalissa johon alkoi tuppaamaan porukkaa. Olohuone oli lopulta taynna, kymmenisen Intialaista, Amerikkalainen Greg ja mina katselemassa krikettia, syomassa currya ja juttelemassa niita naita. Ilta meni oikein mukavasti kukaan ei yrittanyt myyda mitaan, todella rentouttavaa. Itse talon omistaja tuli joitakin tunteja myohemmin kotiin ja maarasi noin puolet porukasta pieneen keittioon istumaan. Siella he sitten istuivat loppuillan lattialla pienessa kasassa kun isanta aloitti haastattelunsa. Alkuun kaveri vaikutti mukavalta, mutta lopulta olin valmis haistattamaan pitkat talle mulkerolle. Aina kun jotain kysyimme Gregin kanssa niin vastaus oli jotain arvostelua meista seka lansimaalaisesta kulttuurista ja puhe kaantyi aina kaverin erinomaisuuteen ja Intian ylivertaisuuteen. Paasin sentaan kuittamaan Suomen itsenaisyydesta kun alkoi ryssaksi haukkumaan. Coloradon poika sai kuulla sen verran illan mittaan, etta ilmeisesti Pohjois-Amerikasta ei loydy mitaan hyvaa. Kun olimme vihdoin lahdossa pois niin keittiossa olleet kaverit tulivat hetkeksi olohuoneeseen istumaan. Isanta alkoi ilmeisesti haukkumaan heita Hindiksi silla eraan kaverin silmat tayttyivat raivosta. En tieda liittyiko asia jotenkin kasteihin, mutta vaikutti todella ihmeelliselta eika mahtanut minun kaaliini. Todella mukavia tyyppeja kuitenkin suurin osa ja hauska ilta siihen asti kunnes isanta astui sisaan. Ihme arvoasteikkoja.

Ensimmaisen viikon Manalissa paistoi aurinko, toisen viikon satoi jaatavaa vetta. Lopulta kyllastyin kaivelemaan nenaa ja odottelemaan saiden paranemista joten pakkasin kamppeeni. Hullua oli, etta taloissa ei ole minkaanlaista lammitysta, ravintoloissa sai syoda kadet kohmeessa ja yolla tarista huoneessa. Sateinen vuoristoilma meni luihin ja ytimiin. Aurinkoisella ilmalla huikean hieno paikka kaikkine harrastusmahdollisuuksineen ja kesalla paras aika vierailla joten tanne(kin) pitaa paasta joskus uudestaan. Tiet viela hienommille seuduille pohjoiseen aukeavat kesalla ja sielta loytyy muun muassa yli 5600 metrissa kulkeva tie. Jotain mika on pakko kokea.

Manali,India

Varanasi, Intia

Varanasi taitaa olla erikoisin kaupunki missa on tullut kaytya. Jos paikkaan olisin eksynyt Intian reissun alussa niin kulttuurishokki olisi ollut melko varma. Nyt, kahden kuukauden kierroksen jalkeen, Varanasi oli oikein mielenkiintoinen paikka joka otti tiukan otteen eika meinannut paastaa irti. Jotain mystista vetovoimaa pyhassa joessa taytyy olla..

Mielenkiintoisin osa Varanasia ovat Gangesin rantaa pitkalta matkalta koristavat ghatit, kylpyportaat ja koko se elaman kirjo joka tiivistyy niiden ymparille. Niin monen nakoista hiihtajaa vastaan tulee, etta paikka tuntuu olevan repaisty joltain muulta planeetalta tai aikakaudelta. Ihmisia polttohaudataan kellon ympari ja valtavia tuhkakasoja lapioidaan jokeen pikkupoikien uidessa siina vieressa. Pyhiinvaeltajia, kerjalaisia, nupistaan kilahtaneita lansimaalaisia, valtavan kokoisia puhveleita mulkoilemassa ja tietysti kaikki ne kaupustelijat plus muut aasit ja koirat seassa. Aamuisin kaydaan kylpemassa ja iltaisin joukot keraantyvat katsomaan valon ja tulen esitysta paata sekoittavan kellojen kilinan saestyksella. Todella hieno paikka ihmeellisten ihmisten tarkkailuun. Hieman epamiellyttavaa oli huomata kun portailla istuskelin ja maistelin teeta, etta teenmyyjat tosiaan hakevat vedet suoraan joesta. Mmm.. hyvin maustettua chaita. Huomattavasti epamiellyttavampi naky oli aamuisen veneretken alussa kun nain koiran rantavedessa repimassa auki samanvarista pakettia missa ihmisia poltetaan. Joku luu sielta paistoi ja ilmeisen hyvin paistettua lihaa. Soutaja ei ollut moksiskaan vaan horppasi virkistavat vedet suoraan joesta.

Menin halpaan ensimmaisena iltana kun eras mies tuli tervehtimaan, nappasi kadesta kiinni ja lupasi paahieronnan 10 rupialla. Sehan sopi minulle, mutta ennenkuin edes huomasin niin makasin mahallani ukon puristellessa pakaroita ja paahieronta olikin muuttunut kokovartalon lapikaynniksi. Hintapyynto tasta oli tietysti 30-kertaa enemman, mutta neuvotteluiden jalkeen pistin ukon kateen 50 rupian setelin ja kavelin pois. Melko hyva hieronta vajaalla eurolla. Samana iltana noin neljasataa muuta miesta yritti samaa temppua.

Ghattien takana leviaa pikkukujien labyrintti joka on taynna muutaman nelion kokoisia seinakojuja ja aijia hengailemassa niiden ymparilla, popsimassa pikkupurtavaa ja sylkemassa purutupakkaa kaduille. Todella erikoinen sokkelo jossa tuli vastaan koko Intia ja porukoita jotka kantoivat ruumiita joen rantaan ja lauloivat ja huusivat niin etta kujat raikasivat. Ei mikaan kovin surullinen tapahtuma mita ilmeisemmin. Sontakasojen vaistely kavi iltaisin melko hankalaksi kun jatkuvat sahkokatkot pimensivat kujat ja tekivat yksin kaveltyna ilmapiirin jokseenkin pelottavaksi. Jollain ihmeella aina kuitenkin loysin majapaikan tai joenrannan mista oli helppoa suunnistaa haluamaansa paikkaan, tosin eraan kerran hullu verenhimoinen koira lahti minua seuraamaan ja halusi palan pohkeesta. Tuijotuskilpailu paattyi siihen, etta koira hiljeni ja mina jatkoin matkaa sydankohtauksen partaalla.

Varanasin kaduilla oli kaoottinen liikenne josta sain enemman kuin tarpeekseni parin paivan aikana kun etsin tietokoneen merkkihuoltoa kaupungista ja suhasin edestakaisin. Joskus voi olla uskomattoman vaikeaa saada ihmisia ymmartamaan mita haluaa, mutta lopulta kaupungista loytyi kuin loytyikin huolto joka lupasi, etta kone saadaan kuntoon ilman emolevyn vaihtoa. Jatin romun parempiin kasiin ja lupasin tulla kuunvaihteessa katsomaan miten on kaynyt. Parin viime viikon aikana tapahtuneet ei niin mukavat jutut saivat jonkinlaisen kruunauksen kun sain tietaa, etta Intian viisumiin on tullut uusi pykala vuodenvaihteessa joka hautasi suunnitellun Nepalissa kaynnin. Uusi pykala on, etta jos Intiasta poistuu niin kaksi kuukautta taytyy pysya poissa ennenkuin voi tulla maahan uudestaan. Tasta oli tottakai hyvin ristiriitaista tietoa paikallisten ja muiden matkaajien keskuudessa. Jonkinlaista poikkeuslupaa voi kai anoa, mutta eipa huvittanut lahtea Kathmanduun asti kokeilemaan onneani viranomaisten kanssa. Lisaksi olin sopivasti varannut lennon Malesiaan Kalkutasta jokin aika sitten eika sita voinut perua. Neuvoton on tosiaan pulassa toisinaan.. Mutta mita pienista, loytyy niita vuoria Intiastakin. Koetelkaa vaan, mutta katkeamaan ette saa niin kauan kuin nimeni on Zarkko Homonen. Buahaha!

Agra, Intia

Tervetuloa rakkauden kaupunkiin, toivotettiin Agrassa kun majapaikkaan rekisteroidyin. Kovin romanttista kuvaa kaupungista ei ensisilmayksella saanut hyvalla mielikuvituksellakaan. Bussin pysakki oli alueella joka oli kuin ydinpommin jaljilta ja riksamatka Taj Ganjin kaupunginosan saastaisille kaduille vei ajatukset rumempiin asioihin. Joka paikka taynna roskaa ja lehman paskaa, karpasia oli niin paljon, etta ne muodostivat valtavia parvia sontalajien ja ruokapaikkojen ymparille. Eipa tanne katuja tultukaan katsomaan vaan suurta rakkauden symbolia. Nousin ensitoikseni majapaikan kattoterassille ja siella se loisti luhistumassa olevien talojen takana jotenkin irrallaan muusta maisemasta. Ihmeellinen Taj Mahal.

Paasymaksu ulkomaalaisilta Taj Mahaliin on melko iso, 40-kertainen paikallisten maksamaan ja kovin montaa kertaa talla budjetilla matkaava ei voi puistoissa istuskella. Menin paikalle aamulla kukonlaulun aikaan ennen valtavia turistimassoja ja ennenkuin Agran lampotila nousi tuskastuttavan kuumaksi. Keskipaivalla tahan aikaan vuodesta lampoa on 40 astetta, toukokuussa lahemmas 50! Taj oli juuri niin ihmeellinen mita olin kuvitellut, valtava marmorista rakennettu arkkitehtuurin taidonnayte. Kovasti on paikan rakennuttaja, Shah Jahan, jaanyt vaimoaan kaipaamaan kun on tallaisen muistomerkin pystyttanyt. Sisalla oli oikeastaan hyvin vahan nahtavaa, marmorilaattoihin tehtyja pienia kaiverruksia jotka kirkas valo herattaa eloon, mutta ulkoa Taj Mahalin katseluun sai kulutettua tunteja. Olihan se kaunis joo, mutta enemmankin sita ihmetteli miten tama kaikki on aikoinaan saatu kasaan. Yritin metsastaa taydellista kuvaa auringonnousussa, mutta lelukamerani ei riita moisiin suorituksiin. Japanilaiset tulivat viereen zoomailemaan jarjestelmakameroillaan ja valtavilla objektiiveillaan. Aamupaivalla alkoivat turistibussit vyorya paikalle ja ymparisto muuttui melko ruuhkaiseksi. Poistuin paikalta kuuden tunnin jalkeen Taj Mahalin kuva palaneena verkkokalvoille.

Toinen iso turistinahtavyys Agrassa, linnoitus, sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien paassa Taj Mahalista. Lentokentan kiitoradan levyinen valtatie keskella ei mitaan naytti jotenkin kornilta, mutta kertoi jotain siita kuin paljon turisteja alueella liikkuu. Linnoitus oli nakemisen arvoinen paikka, mutta lammon noustessa yleinen mielenkiinto laski yhta nopeasti ja innokas kiertely muuttui varjoissa istuskeluksi. Verinen kilpailu turistien rahoista on riksakuskien ja kaikenmaailman rihkaman myyjien kesken. Huvittavaa oli, kun "linnareissun" jalkeen menin lahistolle syomaan niin samaan poytaan puski riksakuski odottamaan jotain mita en luvannut ja kaksi kaveria myymaan turhakkeita. Lopulta, pitkan tarjousten heittelyn jalkeen ostin pienen backgammon pelin noin eurolla kun alkuperainen pyynti oli 12 euroa ja sain syoda melkein rauhassa. Agra oli taynna myyjia ja riksakuskeja jotka eivat antaneet periksi millaan jos antoi vaaran signaalin puhumalla tai katsomalla silmiin. Kuivaa touhua kertakaikkiaan. Ihmisia kyyditettiin myos huviajeluilla, kamelien vetaessa isoja karryja perassaan. Yhdelle oli kaynyt helteessa heikosti ja siina se makasi kuolleena, pahvilaatikko paan suojana. Katselin surullisena tata nakya kun kauppias vieressa tokaisi hymyillen: "its a dead camel, sir!". Niinpa, mita siihen lisattavaa. Taj Mahal voitaisiin minun puolestani siirtaa johonkin muualle tai sitten antaa lipputuloista edes yksi rupia miljoonasta kaupungin kehittamiseen. Luotaan tyontava paikka Taj Mahalin muurien ulkopuolella.

Udaipur, Intia

Selvisin sittenkin Udaipuriin enkä kuollut matkalle tai joutunut mielisairaalaan. Matka oli nimittäin hemmetin pitkä ja tuskan täyttämä. Reissu alkoi bussimatkalla Goalta Mumbaihin yöllä ja kestoa neljätoista tuntia. Nukkumapaikat olivat ihan mukavat, mutta kyyti oli sellaista romurallia ilman turvavöitä, että unet jäivät minimiin. Todella rasittava yö. Aamupäivällä Ahmedabadin junaa odotellessa mahassa alkoi tuntua pistävää kipua. Ajattelin sen olevan mahatautia joka selviäisi parilla tyhjennyksellä ja nousin junaan vaikka hieman epäröinkin. Paljon myöhemmin selvisi, että kyseessä oli ilmeisesti bussimatkan aiheuttama kramppi kylkiluiden välissä joka säteili helvetillistä kipuaan. Kiipesin yläpetiin rentoutumaan, mutta aika pian liikkeelle lähdön jälkeen kipu alkoi kasvaa sietämättömiin mittoihin. Kova mahakipu on siitä paskamaista, että se vie voimat nopeasti ja vetää aivan veteläksi. Pyörin kovalla pedillä yltäpäältä hiessä kun mikään asento ei lievittänyt kipua. Kirosin, hakkasin kattoa ja painoin nyrkkiä teräviä reunoja vasten tuskissani. Kävin oksentamassa huonoa oloani pois, mutta sekään ei helpottanut. Pyysin apua naapureilta että kutsuisivat lääkärin, mutta he eivät ymmärtäneet, jatkoivat kortinpeluuta ja vaan nauroivat. Mikä ihmeen ”doctor”? Olo tuli aivan epätodelliseksi, luulin kuolevani siihen paikkaan ja katselin ohikiitäviä ihmisiä epätoivossa. Ihmiset taisivat ajatella, että olen jonkin demonin riivaama hullu ja jonkinlaista psykoosia irvistelyni takuulla muistuttikin. Kolmatta tuntia oli kulunut kun vihdoin huomasin konduktöörin käytävällä. Tämä soitti sitten lääkärin seuraavalla asemalle joka oli kahden tunnin matkan päässä. Musertava tieto ja ne seuraavat kaksi tuntia olivat uskomattoman pitkät, jossain vaiheessa olin lähellä vetää hätäjarrusta kun en enää sietänyt olotilaani. Lopulta lääkäri nousi junaan, palautti minut järkiini läpsimällä poskille ja antoi kuusi eri lääkettä mahakipuun, mitä hittoa. Ihmiset kerääntyivät ympärille katsomaan mitä tapahtuu kun heiluin tuskissani lääkärin neuvoja kuunnellen. Popsin lääkkeet ja jonkin verran ne kipua poistivat, mutta enemmänkin tekivät olosta entistä omituisemman. Ahmedabadiin saavuttaessa olin pihalla, pää turtuneena kivusta ja lääkkeistä. Siinä ihmisruuhkassa järjen lähtö ei kaukana ollut, istuin pää käsien suojassa ja toivoin parasta. Olin valmis pistämään koko reissun pakettiin ja palaamaan Suomeen, mutta pahimmat kivut olivat onneksi ohi kun yöjuna Udaipuria kohti lähti. Jossain vaiheessa yöllä huomasin, että kyljessä on hemmetin kipeä patti ja sitä hieromalla mahakipukin lähti hetkessä. Tämän kun olisi päivällä huomannut niin paljolta olisi säästynyt. Perkele. Junamatkailu oli tällä kertaa todella musertava ja ahdistava kokemus, tuli kelailtua jälkeenpäin tuntikausia mitä tapahtui ja Udaipurissa vietetyt päivät eivät niitä parhaita olleet.

Udaipur on suoraan perseestä. Niin ajattelin kun kaupunkiin saavuin, mutta kyllä mielialat siitä illalla nousivat kun auringonlaskua katselin tarunomaisissa maisemissa. Pieniä kerrostaloja kumpuilevassa maastossa, sokkeloisia kujia täynnä elämää ja kaiken keskellä, järven rannassa, valtavan kokoinen palatsi joka hallitsee maisemaa. Lähistöllä harjuja joiden päällä mitäs muutakaan kuin temppeleitä.. . . .. zzzzaaaappp!!

..sitten se tapahtui. Tietokone simahti. Pahin skenaario ei toteutunut, kaikki kuvat saatiin kovalevylta talteen, mutta muuten paskalaatikko taitaa olla mennytta kalua. Ensituomio oli: emolevy hajalla ja uuden vaihto maksaa saman verran kuin kone uutena. Tietokoneet osaavat olla paskamaisia laitteita, ei voi muuta sanoa. Blogin pito muuttuu astetta hankalammaksi vaikka paperille juttuja paljon olenkin kirjoitellut. Kuvien editointi nettikahvilassa ei oikein innosta ja skandit lahtivat hemmettiin, mutta katsotaan katsotaan mita keksitaan keksitaan.. Uutta konetta en osta ellei todella halpaa loydy. Fuck the computers. Seuraavaksi luultavasti hajoaa kamera ja sitten aivot. Singaporesta kuulemma saa halvalla elektroniikkaa, uusista aivoista en ole niin varma.

..niin, takaisin Udaipuriin. Bond-filmeista Octopussya on kuvattu kaupungissa ja sita ei voi olla huomaamatta kun ravintolat esittavat sen joka herran paiva. Kuvauksellinen kaupunki ja mahtavan kuvan alueesta saa kun menee hissilla koysirataa pitkin ylos harjun paalle. Laajalle levittaytynyt alue pastellivareissa. Paljon ei huvittanut kierrella sattuneista syista ja pari kertaa Octopussyn katseltuani vaihdoin maisemia.

Gokarna & Goa, Intia

Ommmmmmmmm beach. Eksyin Gokarnaan ja mahdottoman rennolle Om-rannalle pienten sattumusten kautta. Goa oli tähtäimessä, mutta myöhäistyin kahdesta eri bussista ja Hublissa tämä tarkoitti sitä, että seuraava bussi meni kuuden tunnin päästä iltamyöhään. Jäin odottelemaan tylsistyneenä. Törmäsin alkuillasta erääseen Intialaiseen kaveriin joka kertoi, että Ankolan bussi menee kohta ja matka kestää vain muutaman tunnin. Lähdimme sitten yhtämatkaa Ankolaan kun tämä puolet elämästään jenkkilässä elänyt kaveri sen rantaa kovasti kehui. Matka ei kestänytkään muutamaa tuntia vaan olimme perillä keskellä yötä ja rannan ainoasta hotellista ei löytynyt huonetta. Hienoa. Nukuimme kalastajien peltivajassa betonilla, mukava palkinto koko päivän bussissa istumisesta. Auringon noustessa Honeybeach ei kiinnostanut eikä mikään muukaan. Hotellin aamupalalla pari ruotsalaista kehui Om-beachia ja vaihdoimme maisemia pikaisesti.

Aika yksinkertaista majoitusta ja kourallinen ruokapaikkoja, mutta juuri sopiva paikka piiloutua Intian kiireisiltä kaduilta. Mukavia ihmisiä rennoissa tunnelmissa ja hiljaisia rantoja. Tekee pääkopalle hyvää välillä unohtaa kaikki mitä oli tekemässä ja jumitella riippumatossa kirjaa lukemassa tai maata rantavedessä katsellen kelloa auringosta. Suunnitellaan sitä reissun jatkoa sitten joskus.. Päivät unohtuvat ja hyvä kun muistaa syödä.
Lähistöllä on muutama pienimpi ja jyrkempi ranta joissa on mukava sukellella kirkkaissa vesissä. Delfiinejäkin uimassa lähes rannassa, epätodellista katseltavaa. Half moon -ja Paradise-rannoilta löytyy mukavan näköistä majoitusta rinteiltä ja jotkut olivat viettäneet kuukausia näissä olkimajoissa. Näyttivät luolamiehiltä.
Jonkun päivän vietimme rivitaloelämää Suomalaisen pariskunnan kanssa ja mukavia tyyppejä vaikka Turusta olivatkin. Suunnitelmissa oli lähteä asumaan ja guesthousea pitämään Karibialle muutaman vuoden kuluessa. Ei yhtään huonommat tulevaisuuden näkymät. Nyt olivat lähteneet talvea pakoon muutamaksi viikoksi. Suosittelen kaikille muillekin kaukaisille rannoille pakenemista.

Ensimmäinen päivä tällä kaukaisella rannalla oli aika kiireinen kun tämän intialaisen kanssa juoksin hiekassa edestakaisin. Kova oli Julien puhumaan ja juttua riitti suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle. Ketään ei vaan tuntunut kiinnostavan miten perheen huutokaupalla sujuu ja lisäksi kaverilla oli jonkinlainen ongelma naisten suhteen, melko erikoista käytöstä kolmekymppiseltä kaverilta. Maailma on karu paikka ja lyhyt juttelu ei välttämättä johda aina suhteeseen, ystäväni Julien. Kyllästyin roikkumaan mukana hiljaisena, henkivartijan oloisena heppuna ja hyppäsin seuraavaksi päiväksi riippumattoon. Ystäväni ei tainnut oikein ymmärtää moista käytöstä eikä häntä näkynyt koko päivänä. Illalla Julien oli hävinnyt naapurista sanomatta näkemiin. Holy cow!

Lähettäjä Gokarna & Goa, India

Iltaisin oli turha etsiä mitään isompia pippaloita. Nuotioita kuitenkin löytyi sieltä täältä ja seura vaihteli vanhoista hipeistä ärsyttävään venäläiseen. Eräänä iloisena iltana innostuin nuotioita kiertelemään. Alkuillan vietin Saksalaisten kanssa jotka kypsensivät kalaa rosvopaistin tapaan hiekan alla ja nauttivat rommia. Kala oli todella maukasta ja muutkin tarjottavat maistuivat. Hienoa olla pummina nuotiolla ja hauskoja Saksalaisiakin. Sakut menivät uimaan ja minä lähdin kohti seuraavaa tulta. Sekalaista seurakuntaa löytyi nuotion ympäriltä jossa porukat puhuivat ihmeellisiä avaruusjuttuja ja olin jossain aivan eri aaltopituudella. Jäin katselemaan tulen liikkeitä ja mietin kaukaisia ajatuksia. Jossain vaiheessa parrakas vanha mies alkoi soittamaan rumpua ja nuori nainen laulamaan kauniilla hennolla äänellä. Happopäät hiljenivät kuuntelemaan. Maaginen yöllinen ajanpysähdys ja kaikki oli niiiii-in kaunista, kuten pispalassa sanotaan. Loppuyöstä olin jollain nuotiolla jossain päin rantaa, naama käristyneenä ja kuutamolla. Hieman porukan tunnelmia pilasi kun eräs venäläinen kaveri luuli olevansa hemmetin hauska. Hihitteli yksinään ja aukoi päätään muille. Mistä lie hoitolasta tänne huuhtoutunut? Rauhaa ja rakkautta veli venäläinen.

Reilun viikon paikallaan olon jälkeen päätin käydä katsomassa miltä se Goa näyttää, koska vuosia sitten olin ”muutaman” oluen jälkeen sinne aina menossa. Suuntasin aluksi Anjunaan kolmeksi päiväksi. Ranta oli ravintoloita ja myyntikojuja tiheään oleva kaistale joka ei houkutellut pitkään löhöilemään. Oikeastaan täynnä aurinkotuoleja ja varjoja eikä omaa rauhaa. Anjunan kuuluisa keskiviikon kirpputori oli leppoisa tunnelmaltaan ja värikästä porukkaa myymässä. Melko laaja alue ja autoja oli parkissa kuin herätysjuhlilla. Turistikausi alkaa olemaan lopuillaan ja kovasti tinkaamalla sai hyviä tarjouksia. Ostin apina -ja buddhapatsaita ja muistin vasta jälkeenpäin, että niiden lähetys Suomeen maksaa monta kertaa enemmän kuin itse patsaat. Hyvät kaupat tuli tehtyä.

Vuokrasin Anjunasta skootterin ja kävin katselemassa lähistön rantoja. Vastaan tuli vanhoilla moottoripyörillä supercoolin näköisiä tyyppejä hyväkuntoisilla teillä. Calanguten ja Bagan rannat olivat hulppeimmat turistirannat mitä olen nähnyt. Ihmisten määrä oli aivan käsittämätön ja tuli hieman klaustrofobinen olo kun yritti päästä rannalla eteenpäin joutumatta keskelle jotain vuosikokousta. Intian suosituimmat rannat epäilemättä. Kävin kysymässä mahdollisuutta parasurfingiin koska jotain aktiviteettia sitä olisi voinut tehdä. Kahden tunnin jono, sir. Kuinkas muutenkaan, miljoona muutakin halusi tehdä saman tempun. Lähdin kaasu pohjassa hemmettiin. Vagatorin ja Chaporran kyliin saavuttaessa vaihtuivat matkalaukut moottoripyöriin, jotain 70-luvun hippikyliä ja mad max-elokuvien kohtauksia sekaisin. Persoonallisen näköistä porukkaa kaduilla liikkui. Rannat olivat olemattomat. Arambol taasen näytti paikalta jossa voisi muutaman päivän viettääkin joten roudasin reppuni seuraavaksi sinne.

Arambolin ranta oli pitkä, tuulinen ja venäläisiä täynnä. Letkeämpi tunnelma kuitenkin kuin Anjunassa ja muutama hyvä ruokapaikka. Masala Dosat vaihtuivat viikoksi burgereihin ja enchiladoihin. Kauniita venäläisiä tyttöjä, joita katsellessa vääntyi niskat nurin. Harmi vaan, että kaikilla oli joku mafioson näköinen mies seuranaan. Tuuli kävi rannalla välillä lujaa, aallot kasvoivat vähän reilummiksi ja heittelivät ihmisiä kuin lapasia kuohuihinsa. Lähistöllä oli myös pienempi ranta jonka vieressä erikoinen pikkujärvi. Mukava oli pulahtaa välillä tyyneen veteen lillumaan. Leppoisa tunnelma Arambolin rannoilla oli vaikka nämä korujen ja rumpujen myyjät välillä ärsyttävätkin. Mikäs sen hauskempaa kuin herätä siihen kun joku paukuttaa rumpua korvan vieressä. Iltaisin kävin katselemassa leffoja erään ravintolan screeniltä ja kuuntelemassa livemusiikkia kun en muutakaan keksinyt. Ihan turisti. Ajatus tanssimisesta keskellä metsää trancen tahdissa ei houkutellut hetkeäkään ja muutenkin oli jotenkin laiska tunnelma iltaisin. Taidan olla tulossa vanhaksi.

Lähettäjä Gokarna & Goa, India

Kävin kokeilemassa varjoliitoa tandem-versiona ja se oli varsin mahtava kokemus. Kiipesimme kallion päälle, pistimme varusteet päälle ja lähdimme juoksemaan äkkijyrkkää reunaa kohti. Äkkiä pysähdyimme kuitenkin kuin seinään kun varjo sai hieman tuulta ja alkoi nousta ylöspäin. Hetken siinä väännettyämme varjo oli ylhäällä ja hitaasti irtauduimme maasta. Ohjailun hoiti venäläinen kaveri ja minä istuin valjaissa köytettynä katselemassa huikeita maisemia. Mahasta otti mukavasti kun välillä menimme sivusuunnassa edestakaisin tai yhtäkkiä kovaa vauhtia kohti maata ja siitä taas korkeuksiin. Varjolla pystyy olemaan ilmassa vaikka koko päivän ja se olisi hyvin sopinut minulle, mutta parinkymmenen nopeasti menneen minuutin jälkeen piti tulla alas. Hieno kokemus ja itse ohjailtuna varmasti todella mahtavaa puuhaa. Mieleen palautui vanha haave laskuvarjokurssin suorittamisesta joka on tämän jälkeen pakko käydä. Jokohan uskaltaisi.

Vain viikon verran ehdin Goalla olla ja se lähtemätön vaikutus jäi tulematta. Mukavia rantalomakohteita, mutta jotain puuttui tai sitten se jäi jollekin muulle rannalle. Oli miten oli, mutta reilun kahden viikon levytyksen jälkeen on pakko jatkaa matkaa. Intian rannat saavat nyt jäädä ja edessä on kaksi päivää junissa ja busseissa kohti Udaipuria.

Hampi, Intia

Luonnon miljoonien vuosien kuluessa muokkaamia kivimuodostelmia silmänkantamattomiin ja siellä jossain keskellä Hampin historiallisen kaupungin rauniot, temppeleitä kiviharjujen päällä ja uinuvia pikkukyliä. Upea paikka visuaalisesti ja rento meininki muutenkin. Hienoa oli kuumaan päiväsaikaan etsiä varjoisa paikka kivenlohkareiden välistä ja jäädä ihmettelemään miten se saattoikaan noin mennä kohdalleen.

Hampin basaarialue, jonka leveän kadun päässä sijaitsee iso vanha temppeli ja sen korkea torni, on varsin erikoinen sekoitus turismia ja kylässä asuvien ihmisten arkea. Majapaikkoja, ravintoloita, matkatoimistoja ja seassa pieniä asuintaloja joissa perheet viettävät arkeansa. Kotimajoitusta. Lapset leikkivät myyntikojujen ja jäätelökärryjen välissä ja ravintoloita pitävät perheet asuvat samassa tilassa. Sonnit uhittelevat ahtailla kujilla toisilleen ja aiheuttavat kuumottavia tilanteita. 1500-lukua ja pienen kylän elämää kallioiden suojassa, joen äärellä.

Lähiympäristön kohteet ovat kävely -ja pyörämatkan päässä ja basaarin hälinästä on helppo siirtyä rauhallisimmille seuduille. Joka paikkaan näkyvä Hanumanin valkoinen temppeli, korkealla kallioiden päällä, on pakko käydä katsomassa pelkästään siksi, että se näkyy joka paikkaan. Kävelymatka Hampista on hieno ja suoraan fantasiakirjallisuuden sivuilta. Kapean joen ylitykseen käytettävä, bambuista ja oljista kasattu kippo on varsin mukava tapa matkustaa kun maisemat pyörivät hitaasti ympärillä. Vihreiden peltojen ja kallioisten maisemien takana nousevat valkoiset portaat apinatemppeliin. Ylös noustessa apinat seuraavat vierestä hikistä nousua. Itse temppelissä ei paljon nähtävää ole, mutta maisemat ylhäältä ovat upeat.

Lähistöllä sijaitseva Anegundin kylä ei ole turismin kouriin joutunut ja elämäntyyli on aikalailla hidas. Melko alkeellista, mutta onnellisen näköistä elämää tässä kylässä. Coffeeshopin idea taitaa olla täältä lähtöisin. Pistäydyin paikassa joka näytti hieman saunalta, matala rakennus jossa äijät istuivat reunoilla hämärässä valossa. Joivat teetä, polttelivat ja puhuivat jostain ”englishmanista”. Anegundissa joen ylitykseen käytettävä kippo on vähän kehittyneempi versio ja se kantaa pari moottoripyörääkin risuillansa. Joen yli rakennettu silta on romahtanut jossain vaiheessa tai sitten kippomiehet ovat sen räjäyttäneet bisneksien tieltä. Silta oli vain muutaman vuoden vanha.

Hampin ympäristöstä löytyy laajalta alueelta raunioita ja temppeleitä. Kivestä muotoiltuja patsaita ja pylväitä. Maailmanperintökohteita ja suojeltuja paikkoja muun muassa suuri Vittalan temppeli jossa tuli mieleen, että mitenköhän paikkaa suojellaan kun ihmiset hyppivät kivinorsujen päällä kuvia ottamassa. Hieno paikka istuskella varjoissa ja samalla lipulla pääsi myös muutamaan muuhun hyvin säilyneeseen paikkaan. Ihmeellinen tämä alue on maisemiltaan ja muinaisella hallitsijalla on ollut hyvät visiot siitä miten se valtakunta pitää rakentaa. Tämä Vijayanagaran valtakunta tosin ei kauaa juhlinut sillä vihulaiset tuhosivat sen maan tasalle.

Erään ganesh-patsaan ympärillä pyöriessäni joku nainen tuli nykimään hihasta ja sanoi, että tulehan katsomaan tuonne sisään. Suuri norsumies jonka takaa sai kuulemma hienoja kuvia. Erikoista oli se, että norsun takana oli täysin pimeää. Tajusin juuri ennen pimeyteen astumista, että mitä hittoa minä oikein olen tekemässä. Lähdin ulospäin ja akka ei meinannut päästää kädestä irti vaan halusi välttämättä näyttää hienoja paikkoja. En oikein uskonut tarinaa ja painuin ulos pikavauhtia. Pimeydessä tuskin olisi saanut hyviä kuvia, mutta tavaroistaan olisi saattanut päästä eroon muutaman miehen avustamana. Varoituksia taskuvarkauksista, ryöstöistä ja raiskareista luki majapaikan seinälläkin, mutta kuka niitä nyt tosissaan ottaa. Muilta osin Hampissa käynti oli huoletonta ja rentoa, todella mukavia päiviä paikassa vietin.

Kochi, Intia

Keralassa on jotain erilaista. Ihmiset tulevat juttelemaan herkästi ja hymyilevät paljon, kulkukoiria näkyy kaduilla vähän ja lehmätkin loistavat poissaolollaan. Joka puolella näkyy kirkkoja ja Jeesuksen kuvia, Intian kristityt taitavat kaikki asua täällä. Jumalan oma maa kuten kylteistä saa lukea. Kaiken muun lisäksi kommunistinen puolue on voimissaan joten todellakin erilaista Intiaa tämä osavaltio.

Kochinin alue leviää laajalle ympäristön saarille ja niemimaille luoden hienon pikkukaupunkien verkoston jossa liikkuminen on vaivatonta hyvien yhteyksien vuoksi. Laivamatka yhteen suuntaan kustantaa muutaman eurosentin verran ja bussitkin liikkuvat hyvin. Viihdyin hyvin näillä seuduilla, maisemat olivat vaihtelevia ja paikkoja kierrellessä päivät menivät vauhdilla.

Fort Kochin on paikan turistirysä josta löytyy paljon majoitusta ja ravintoloita pieneltä alueelta. Monelta suunnalta on vaikutteita tullut historian saatossa kun eurooppalaiset, muslimit ja juutalaiset ovat tapelleet mausteista. Vanhoja hienoja taloja joista osa on entisöity ja kapeilla kujilla mauste -ja riisikauppiaiden pieniä luukkuja joissa kauppaa tehdään edelleen vanhaan malliin. Pienellä juutalaisyhteisöllä on jäljellä vielä oma alue jossa myydään antiikkia ja taidetta melko juutalaisin hinnoin. Kalastustakin harjoitetaan ikivanhalla tavalla käyttämällä parikymmentä metriä korkeita, puusta rakennettuja laitteita verkkojen laskemiseen. Monta miestä tarvitaan tällaista häkkyrää operoimaan ja nykyään tämä on pientä showtakin turistien kerääntyessä katsomaan mitä sieltä merestä nousee. Saalis tuodaan rantakadulle myytäväksi josta voi valita haluamansa iltapalan ja kiikuttaa sen ravintolaan valmistettavaksi. Fort Kochin on romanttisen oloinen paikka iltavalaistuksessa ja paljon pariskuntia näkyikin hempeilemässä ravintoloissa.

Erääksi päiväksi vuokrasin skootterin Fort Kochinista kun ajattelin, että tällä niemimaalla ei aivan niin hurjaa liikennettä olisi. Kuinka väärässä olinkaan. Lähdin aluksi kiertämään mantereen puoleista osaa ja eksyin sellaisiin liikennemyllyihin, että ihme on kun en koheltanut jalkoja poikki. Löytyikin kaupunkeja joihin tuli mantereen puolelta katkeamaton liikennevirta siltojen yli ja näytti siltä, että mitään sääntöjä ei ollut vaan kaksikaistaisesta tiestä tuli viisikaistainen valtatie jossa autot, polkupyörät ja moottoripyörät suhasivat minne sattuu. Röyhkeys oli valttia ja jos tilaa antoi jollekin niin sitten sai antaa tilaa tuhannelle muullekin. Käännyin aika pian takaisin ja suunnistin toiselle puolen niemimaata josta löytyi rauhallisempia seutuja. Tällä puolen oli maaseudun tunnelmaa kun ympärillä oli pelkkää peltoa, vettä ja palmupuita, liikennettä ei juuri ollenkaan. Erääseen kylään saavuttaessa tien reunustat oli koristeltu pienillä punalipuilla ja muutamilla isommilla joista löytyivät kuuluisat sirppi ja vasara. Aika tuntui pysähtyneen tässä kylässä. Ränsistyneitä taloja, vanhoja miehiä istuskelemassa varjossa ja naisia työn touhussa. Pysähdyin teelle paikalliseen ”kahvilaan” ja kohtaus oli kuin vanhasta lännenelokuvasta. Astuin ovesta sisään jolloin puheensorina lakkasi ja kaikki kääntyivät katsomaan sisään tullutta muukalaista. Sanoin päivää, istuin nurkkapöytään ja hiljaisuus vaan syveni. Mitähän tähänkin nyt sanoisi. Alkoi vaikuttamaan siltä, että en välttämättä keksi mitään sanottavaa, joten join teen pikavauhtia ja otin syötävät mukaan. Ehkä olisi pitänyt kertoa salasana sisään astuessa tai mainita olevansa kommunisti, kuka tietää.

Yksi uimarantakin alueelta löytyi Vypinin saarelta ja mukava bussimatka satamasta rannalle kesti vajaan tunnin verran. Mahdottoman pitkä oli tämä Cherain ranta joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Opaskirja mainitsi, että tämä ranta saattaa olla alueen tarkoin varjeltu salaisuus josta sain hieman erilaisen mielikuvan. Pikkuhiljaa tässä alkaa kuitenkin tottua siihen, että Intiassa joka paikka saattaa olla täynnä ihmisiä ja opaskirja on kirjoitettu hyvällä mielikuvituksella monelta kohdin. Olisikohan Intia mitään ilman tätä ihmispaljoutta? Eipä kai. Mukavan päivän vietin meren äärellä ja jalkapalloakin yritettiin pelata paikallisten kanssa. Cherain erikoisuus oli känniläisten suuri määrä, kylässä oli pitkä jono viinakauppaan ja eräs pää jäässä oleva tyyppi lupasi kyyditä minut takaisin satamaan moottoripyörällä. Näytti olevan noin seitsemäs päivä menossa, mutta hauskoissa tunnelmissa. Otin kuitenkin bussikyydin takaisin ja matkalla mietin perjantaipulloa. Tai keskiviikon.

Ernakulam on alueen mantereen puolella oleva osa jonka ranta on täynnä korkeita kerrostaloja ja purjeveneitä, tällaista varakkaamman näköistä seutua. Muutama vilkas katu löytyi joissa paljon vaatekauppoja ja ruokapaikkoja. Heitinkin reissussa rähjääntyneitä vaatteita roskiin ja innostuin shoppailemaan. Eläimellistä sovittelua. Kävin varaamassa ensimmäisen pidemmän junamatkan joka sujui yllättävän jouhevasti. Olin lukenut pitkistä jonotuslistoista, mutta sainkin nukkumapaikan Mangaloreen menevään junaan jo samalle illalle. Kymmenen tunnin junamatka meni heiluvasti puoliunessa. Aamulla oli erikoista alkaa heräilemään, ottaa korvatulpat pois ja ryhtyä aamutoimiin kun ympärillä istui porukkaa pirteän näköisenä töihin menossa. Matka kustansi noin kolme euroa. Keskellä yötä maha hieman jo varoitteli tulevasta ja seuraavana iltana Mangaloressa iski vatsatauti joka piti minut ankean hotellihuoneen sängyn pohjalla seuraavat pari päivää. Lukuisissa jäätelöbaareissa käynti parin päivän aikana taisi kostautua herkkuperseelle. Juoksin sängyn ja pöntön väliä houreissa enkä tiennyt oliko aamu vai ilta. Astuminen kylpyhyoneen junanvessahajuihin sai laatan lentämään ilman ponnisteluja. Havahduin kahden jälkeen yöllä sihen kun Rooney teki 2-0 mestarien liigassa ja selostaja huusi. Olin puolittain sängyssä ja lattialla. Vatsakivut olivat sitä luokkaa, että olin mitä ihmeellisimmissä jooga-asennoissa illan ja yön aikana. Hyvää jäätelöä oli ainakin syödessä.