Toba-jarvella oli rehellisesti sanottuna todella tylsaa. Ne veneretket olivat hienoja, maisematkin olivat kohdallaan, ilma oli juuri sopivan lammin ja se jarvikin siina kaiken ymparilla. Mukavaa oleilua, mutta ei mitaan turhan ihmeellista ja mullistavaa. TukTukin turistikyla ammotti tyhjyyttaan ja tienpatka jossa isoimmat hotellit ja ravintolat sijaitsivat, oli iltaisin pelottavan hiljainen, aivan kuin olisi jossain aavekaupungissa kavellyt. Tyhjia hotelleja, ravintoloita ja myyntikojuissakaan ei nakynyt ketaan, vain valot loistivat paalla. Mita ihmetta, missa kaikki ovat? Ravintolan tyontekija piti herattaa iltaunilta, anteeksi, mutta kun olisi vahan nalka. Lansimaalaisen huomatessaan sita ihmetteli mika ihme tuolta kavelee vastaan, voisiko se olla juuri sellainen. Melankolinen tunnelma aistittavissa tai sitten se olin mina, jollain hamaralla tavalla kuitenkin tykkasin meiningeista ja yksitoista paivaa meni yhdessa hujauksessa. Taitavat laittaa ruokaan jotain mika pistaa aivot pois paalta, ajanjakso tuntuu kuin unelta jos ei muista muuta kuin sen surkean alun.. Ensimmaisen illan mietin, mihin sita ollaankaan tultu kun pari Englantilaista herrasmiesta huusivat, raivosivat, olivat toistensa kurkussa kiinni ja lopulta itkivat surkeaa elamaansa. Toisella oli naisongelmia ja toinen taisi olla muuten vaan vihainen kaljapaissaan. Keskustelu kuultiin luultavasti kaukana vastarannallakin, muu ymparisto kun oli taysin hiljainen. Aamulla lahdin etsimaan vahan rennompaa ilmapiiria ja kiitos naiden engelsmannien, loytyikin loistopaikka. Kavin katsomassa muutaman paikan jota eras innokas kaveri lahti nayttamaan, sama joka esitellyt taman ensimmaisen paikankin. En ollut naista kiinnostunut ja lahdin kavelemaan jota tama paras kaveri ei ymmartanyt. Hei kaveri, ethan sina voi muualle menna, silloin en saa sinusta komissiota, kaveri. OK, nakemiin. Hieman sivussa turistikadusta, tienpatkalta jossa aika tuntui pysahtyneen, loytyi vanha batak-talo jonka vuokrasin ilomielin. Sain koko hienon talon samaan hintaan milla olisi saanut jonkun hikisen hotellihuoneen toisaalta.
Talossa oli nelja seinaa, kaareva katto, pienia luukkuja ja ovia, natisevia portaita ja lattialankkuja, terassi jonka alapuolella juuri sopiva paikka riippumatolle, kaiken muun lisaksi hienot maisemat jarvelle. Jarven rantaan oli viisi metria. Rannassa seisoi kanootti jos ei pelkka uiminen innostanut seka palmuja joista sai kiiveta kookosta valipalaksi. Oleskelu talossa oli niin rentouttavaa, etta tykastyin siihen kovasti, taydellinen kesamokki oikeastaan. Olisi ainakin omaperaisen nakoinen mokki keskella suomalaista korpea, jonkin kauniin jarven rannalla mieluiten kiitos. Talossa liikkuminen on hieman hankalaa ja sopii parhaiten noin metrin pituisille, mutta kaikki se kumartelu, kyyristely ja ovista ankeaminen on lopulta aika hauskaa puuhaa. Oisin, kun tuuli puhalsi jarvelta kovaa, paikka muuttui humisevaksi kummituslaivaksi. Luukut aukesivat hiljalleen ja paiskautuivat kiinni, peltikatolla tuntui hyppivan luurankoja ja joka nurkasta oli joku lahestymassa nitinasta paatellen. Batak-haamuja leijumassa katonrajassa. Aamulla oli mukava herata jarjissaan ja siirtya riippumattoon toipumaan ja katselemaan maailman menoa. Kalastajia laskemassa verkkoja kanooteistaan, ankkoja tallustelemassa pihamaalla, iso lauma kananpoikia piipittamassa emonsa perassa ja kissat seuraamassa sivummalla, vaanimassa pienta valipalaa. Erittain mielenkiintoista ajanvietetta, eiko?
Vietin talon ylaorsillakin niin paljon aikaa kirja kourassa, etta lopulta paikan isanta tuli kyselemaan onko kaikki ok siella? Enemman kuin ok, mutta mikas paiva se tanaan olikaan? Isantaperheeseen kuului liuta lapsia, emanta ja isanta. Vahan masentuneet tunnelmat perheessa oli kun joku hullu oli tuikannut isannan hedelmapuutarhan tuleen kaksi vuotta sitten ja toimeentulo oli mennytta. Nyt ei ole rahaa laittaa lapsia opiskelemaan. Onneksi vaimo kuitenkin osasi piristaa tunnelmia tarvittaessa ja en sentaan koko aikaa miehen murheita joutunut kuuntelemaan. Nama kotimajoitukset saattavat olla mita tahansa ja nytkin joutui tasapainoilemaan arkisen arjen ja lomailun valilla.
Alakuloiset tunnelmat eivat toisaalta liikaa haitanneet kun koko kadulla sellaiset tuntuivat olevan turistikadon myota. Suosikkipaikkani istua iltaa oli melko alkeellinen ravintola jota piti kolmihenkinen perhe. Ilmapiiri oli niin hurmaavan ankea, etta nautin olostani, suoraan kuin jostain Kaurismaen leffasta. Heinaladon kokoinen paikka jossa muutama leviamassa oleva poyta ja tuoli. Ikkunat peitettiin laudoilla jos tuuli alkoi puhaltamaan liian lujaa. Nurkassa seisoi televisio, jota Charles Bronsonin nakoinen isanta tuijotti sanomatta sanaakaan, ketjussa polttaen. Mies puhui ainoastaan silloin kun tuli takaisin viidakkomehua maistelemasta ja silloin muut eivat puheenvuoroa sitten saaneetkaan. Ruokaa valmisti emanta joka ei hankaan paljon puhunut, mutta nauroi senkin edesta, koko ajan. Tarjoilupuolen hoiti nuori mies jonka kanssa rampyttelimme kitaraa ja yritimme saada aikaa kulumaan. Mita teit tanaan? En yhtaan mitaan. Surkea epavireinen kitaran soittoni kruunasi kaiken. Kavimme taman kaverin kanssa katsomassa myos Toban huikeaa yoelamaa, mutta muut taisivat jaada kotiin. Kaikki oli niin tasapaksua, etta alkoi vakisinkin hymyilyttamaan. Tein kaksi pyoraretkea Samosirin saaren ymparistosssa, mutta yllatys yllatys, nekin olivat kovin puuduttavia tapahtumia. Tasaista tieta ja maisemat pysyivat samanlaisina koko ajan. Jarvi ymparilla ja taustalla kohosi jyrkat rinteet. Batak-taloja, hokkelikylia ja perinteisia hautoja, jotka taalla suunnalla rakennetaan maan pinnalle, monesti talomaiseen muotoon.
Toba ei tosiaan noussut suosikkipaikkojen joukkoon, odotin hieman toisenlaista paikkaa. Toballa oli unelias ilmapiiri joka kannusti lahinna nukkumaan tai kirjaa lukemaan, onneksi batak-talo sopi kumpaankin taydellisesti. Nyt pitaisi ainakin akkujen olla ladattuna loppumatkaa varten oikein hyvin... Etta nain talla kertaa, nyt on aika vaihtaa saarta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti