Mt. Kenya retken alku

Tapasin tulevan oppaani Duncanin toimistossa josta tämän retken varasin. Luulin että tekisimme kierroksen isommalla porukalla, mutta olinkin ainoa lähtijä. Suhautimme matatulla kohti Nanyukin kaupunkia ja melkoinen koettelemus tämä 3 tunnin matka oli. Toyota Hiace tupaten täynnä ihmisiä, laatikoita, tuoleja, stereoita ja minä siellä seassa polvet suussani ja kaksi reppua päälläni. Veri lakkasi kiertämästä jo ensimmäisen tunnin aikana, mutta maisemien vaihtuessa Nairobin kaaoksesta maaseudun alaviin maihin unohtuivat vaivat ja kolotukset kuin itsestään. Nanyukissa tapasimme kokkimme Stevenin ja jatkoimme matkaa kohti sirimonin porttia Mt. Kenyan rinteillä josta aloitimme hitaan vaelluksen ensimmäiseen yöpymispaikkaamme 3300m korkeudessa. Perille päästyämme vaatteeni olivat hiestä läpimärät ja tästä muodostui pienimuotoinen ongelma sillä illan tullen kylmyys puri luihin ja ytimiin vaihdetuista vaatteista huolimatta. Loppuillasta söimme hyvät ruoat, katselimme kuvia Japanilaisen tyypin seikkailuista aasiasta afrikkaan ja hypimme tasajalkaa pysyäksemme lämpimänä. ”cold, cold, very cold”, oli japanialaisen suosikkilause.

















Olo oli helpottunut kun lähdimme seitsemän aikaan aamulla seuraavalle etapille, en saanut unta koko yönä kunnolla. Tähän 14 kilometrin vaellukseen kului aikaa noin seitsemän tuntia jonka jälkeen olimme kiivenneet 4200m korkeuteen palelemaan. Reitti pujotteli ylös ja alas valtavissa laaksoissa henkeäsalpaavissa maisemissa. Toisinaan tuli aivan epätodellinen olo eikä tiennyt menikö vastapuolen rinne ylös, alas vai oliko se tasamaata. Ohut ilma sai sydämen hakkaamaan ja pään pyörälle.

Varsinainen turistikausi alkaa tammi-helmikuussa ja silloin polut ovat kuulemma täynnä ihmisiä kuten myös majapaikat joissa yövyimme. Tällä toisella pysähdyspaikalla meitä oli kokonaista kolme turistia, amerikkalainen 68-vuotias suunnilleen kaikki maailman vuoret nähnyt herrasmies Mitch, japanin poika jonka nimestä en saanut selvää ja minä. Amerikan pappa pisti sellaista matkakertomusta tulemaan, että ei voinut kuin ihmetellä ja pistin muutaman paikan muistiin missä voisi ehkä käydäkin. Japanin poika hoki normaalia ”cold, cold, very cold” lausetta ja minä tärisin myötätunnosta. Ilmat ovat täällä olleet heikonpuoleiset joten en ihmettele jos kukaan ei tänne halua kun muutaman kilometrin alempana lämpöä on 30 astetta. Säästä viis, sillä toisen majapaikkamme ympäröivät jylhät rinteet olivat jotain niin käsittämätöntä, että muutama tunti meni ihmetellessä luonnon kauneutta ja valokuvia nappaillessa. Loppuilta kului taas normaalisti hyppimällä paikallaan sekä kahvimukia puristellen sormet kohmeessa. Pientä jännitystä oli ilmassa viimeisen etapin suhteen sillä varusteeni olivat aika lailla kevyet ja ylhäällä olisi pakkasta reippaasti..