Entebbe, Uganda

Eipä täällä Entebbessä liikaa ole ollut tekemistä, mutta meikäläinen vaan tykkää näistä pikkukaupungeista ja juutuin tänne viideksi päiväksi ”säästelemään” rahaa. Tämä ei kyllä mikään halvin paikka ole ja lisäksi joulun ajaksi hintoja nostettiin joka puljussa. Jos lähtee kaduille haahuilemaan päämäärättömästi niin ei tarvitse ainakaan kuluttaa rahojaan ja voi olla varma siitä, että ei tarvitse olla yksin. Nämä Ugandalaiset kyllä tykkäävät puhua maastaan ja kulttuuristaan ja toisaalta ihmeissään kuuntelevat millaista elämä on kaukana Suomessa. Naispresidentti ja homoilusta ei joudu vankilaan, niin omituista. Ei sillä että olisin jälkimmäistä täällä harrastamassa, taitaa olla vain kuuma puheenaihe täällä kun tulee usein esille. Erikoisin juttutuokio on tähän mennessä ollut parin poliisin kanssa jotka kiillottelivat rynnäkkökivääreitään siinä jutustelun ohessa ja neuvoivat suunnilleen alusta loppuun miten perustaa yritys tai rakentaa talo Ugandassa, virkamiesten lahjontaa myöten. Jossain vaiheessa mukaan liittyi pankin vartijoita pumppuhaulikot käsissä. Oli ainakin turvallinen olo. Aseita Ugandassa näkee tosi paljon ja välillä tulee vastaan ihmisiä kivääri olalla ilman minkäänlaista univormua. Toivottavasti ei tarvitse todistaa mitään välikohtausta.

Jouduin muuten ensimmäistä kertaa jonkinlaisen uhkailun kohteeksi kadulla. Ei sitä voi ryöstöyritykseksi sanoa, oli sen verran heikko esitys. Olin torialueella ja aurinko alkoi laskemaan kun katuja tallustelin. Laskin kolikoita taskusta ja ajattelin ottaa mopokyydin erääseen ruokapaikkaan kun viereeni ilmestyi jostain sellainen 45 kiloinen ruipelo nuorimies ja alkoi vaatimaan rahaa: ”give me some money”. Sanoin että ei minulla ole rahaa jolloin tyyppi näytti pientä linkkaria tai jotain ruuvimeisseliä paitansa alta ja vaati uudestaan: ”give me some fucking money!”. Vastasin tähän että ”oh come on, get lost” ja jatkoin kävelyä sillä tilanteessa ei ollut mielestäni mitään pelottavaa kun ihmisiä oli ympäristössä ja tiesin missä päin liikun. Jonkin aikaa tyyppi siinä vierellä roikkui ja tuijotti tuimana, mutta luovutti sitten hetken päästä kun en ollut kiinnostunut hänen asiastaan. Olin jo valmistautunut katkomaan kädet tältä pummilta jos olisi erehtynyt minua läskeihin tuikkaamaan jollain terävällä. Joku raja sentään. Jos tämän kokoisia isottelijoita olisi neljä vastassa niin sitten voisin muutamasta eurosta jo luopuakin, mutta en ihan näin helpolla. Oli muuten siitä erikoista, että yleensä olen kantanut kameraa mukana ja enemmän rahaa, mutta nyt taskussa oli vain muutaman euron edestä shillinkejä. Huono säkä olisi taskujen tyhjentäjällä käynyt. Täällä pikkunilkkejä kohdellaan kai aika huonosti jos kiinni jäävät. Yhden myllytyksen näin Jinjassa kun joku oli erehtynyt varastamaan kännykän jostain liikkeestä ja tyypin ympärillä pörräsi noin 100 ihmistä.

Jouluaattona pääsi lievä koti-ikävä iskemään kun päätin vain rauhoittua, kuunnella äänikirjaa ja syödä karkkia. Siinä oli aikaa miettiä miten mukavaa olisi ahtaa kinkkua napaansa, syödä hyvää suklaata, avata lahjoja ja nähdä lähimmäisiä. En löytänyt kaupoista mitään tarvikkeita millä olisi saanut joulua aikaan. Hieman surullinen olo. Päivällä kävin sitten syömässä kalliimman puoleisen aterian keskustassa kun en enää jaksanut itseäni. Onneksi motellin henkilökunta oli ihan mukavaa sakkia ja ei tarvinnut aivan yksin olla. Jotain Intialaisia oli päivän vierailulla, mutta muuten olin pikkumotellin ainoa asiakas. Sain huoneenkin puolella normaalihinnasta. Tarkoitus oli mennä jouluksi erääseen reppureissaajien suosimaan paikkaan länsimaalaisten kanssa fiilistelemään, mutta huoneet olivat täynnä. Telttapaikkoja olisi ollut, mutta eipä huvittanut teltassa jouluansa viettää. Ugandassa ei joulu näy oikeastaan millään tavalla ympäristössä, mutta samalla tavalla nämä kerääntyvät perheen kanssa sitä viettämään kuin Suomessakin jos vain töiltänsä ehtivät.

Joulupäivänä kävin Entebben kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelemässä Englantilaisten herrojen tuliaisia ympäri maailman. Parisataa vuotta vanhoja, valtavan kokoisia istutettuja puita ja monenmoisia kasveja varsin hienossa ympäristössä. Lähdin kävelemään yksin aluetta ympäri, mutta seuraani lyöttäytyi pian Ugandalainen kaveri joka opiskelee biologiaa ja siinä sivussa yrittää tehdä tuloja toimimalla oppaana. Paljon tuli tietoa kasveista ja mihin kaikkeen niitä käytetään. Aika kattava lääkekaappi viagraa myöten, hajusteita, kahvia, kaakaota ja monenmoista syötävää alueelta löytyi. Alueella on kai kuvattu myös Weismullerin Tarzan-elokuvia ja pääsin itsekin vähän leikkimään metsien sankaria roikkumalla liaanissa. Sade hieman häiritsi ja maja jäi rakentamatta puuhun tällä kertaa.

Tärkeämpi syy miksi puutarhaan menin oli alueella järjestettävä kaksipäiväinen joulutapahtuma, tyyliin juhannusfestari Suomessa. Päivällä oli vielä aika hiljaista, mutta päätin tulla illalla uudestaan ja silloin paikka oli elossa. Afrikkalaista musiikkia, nuorisoa juhlimassa ja hyvä meininki. Ugandalaiset taitavat tykätä biljardista, keskelle metsääkin oli tuotu monia pöytiä. Toisena päivänä olisi alueella ollut ralliautokilpailu ja nyrkkeilyotteluita, mutta sen päivän jätin väliin lievästä heikotuksesta johtuen.. Olin siinä jonkin aikaa seisoskellut kun joku aivan seipäässä oleva tyyppi pyysi seurakseen kaljakojulle ja lupasi maksaa juomat tai niin ainakin ymmärsin. Mikäs siinä ollessa kun tarjoilu pelasi vaikka kaverin jutuista ei ottanut mitään selkoa. En tiedä ovatko Afrikkalaiset alkoholismiin taipuvaista porukkaa, mutta aika paljon on kaatokännissä näkynyt ihmisiä matkan varrella. Ilta eteni ja jossain vaiheessa pistin merkille, että kaveri ei maksanut tilaamiaan juomia ollenkaan ja tein tästä huurteisen päätelmän. Maksumies olisin lopulta minä. Lähdin sitten käymään hieman sivummalla tyhjennyksellä ja tein niin sanotusti oharit enkä palannut takaisin vaan suunnistin porttia kohti ja ulos alueelta.

Otin mopokyydin keskustan pubiin tarkoituksena käydä yhdellä, mutta ilta menikin hieman eri polkuja. Olin juuri lähdössä kohti motellia kun pöytään tuli varsin viehättävän oloinen nuori nainen joka on kotoisin Ruandasta. Hän pyyteli kovasti lähtemään kanssaan paikalliseen (ainoaan) yökerhoon, mutta olin aluksi hieman vastahakoinen kun aamulla oli tarkoitus jatkaa matkaa Kampalaan. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että oletin hänen aluksi olevan maksullinen nainen kun paikassa niitä selvästi pyöri, mutta asian oikea laita selvisi jossain vaiheessa. No, hidas hämäläinen lämpeni monenmoisten suostuttelujen jälkeen ja lopulta menimme iloisissa tunnelmissa jatkamaan iltaa yökerhoon. Paikka oli täyteen pakattu, musiikki soi lujalla ja välillä meno oli varsin villiä. Ei sieltä paljon muuta kerrottavaa, hauskaa oli vaikka nykyään en tanssilattialla enää kovin hyvin viihdykään. Kampalaan lähtö siirtyi päivällä eteenpäin. Vaikea sanoa vielä minkälaiseen miinaan olen itseni tässä ajamassa parin päivän pikasuhteen tuloksena, mutta sen voin kertoa, että Afrikka osaa kyllä yllättää silloin kun sitä vähiten odottaa ;)

Jinja, Uganda

Tulin pikkubussin kyydissä muutaman tunnin matkan Jinjaan joka on varsin miellyttävän oloinen pikkukaupunki Niilin alkulähteillä. Täältä tuo mahtava joki tekee lähtöään pitkälle matkalleen hitaasti virraten ja samanlainen rento elämänrytmi vallitsee myös kaupungin kaduilla. Oli taas kuin olisi maata vaihtanut, sen verran erilaisia ihmisiä täällä on vastaan kävellyt ja jutustelemaan tullut. Ugandalaiset ovat varsin mainiota porukkaa ja iso kaupunki antoi taas hieman vääristyneen kuvan ihmisistä. Ei se Kampalakaan kuitenkaan niin kamala paikka ollut mitä olin kuullut juttuja liikenteestä, väenpaljoudesta ynnä muusta joten ajattelin antaa paikalle uuden mahdollisuuden ja poiketa lähiaikoina sinne uudestaan ehkä hieman pidemmäksikin aikaa ja uudella asenteella.

Jinjaan tulin harrastamaan sitä mistä kaupunki on kuuluisa eli koskenlaskua (whitewater rafting) ja tämä päivän kestänyt retki oli kyllä aivan huikea kokemus. Kävin varaamassa paikkani päivällä ja lähtö oli heti seuraavana aamuna. Homma sujui yllättävän jouhevasti sillä olin varautunut muutaman päivän odotteluun kun oli jouluviikon alku, mutta aamulla lähtijöitä olikin parikymmentä joista tehtiin kolme eri ryhmää veneisiin. Minun kanssani samaan veneeseen tuli neljä Skotlantilaista, yksi Etelä-Afrikkalainen tyttö ja oppaamme joka oli kotoisin Englannista. Hauskaa porukkaa ja taisin jopa muutaman sanan ymmärtääkin skottien mongerruksesta. Lähdimme liikkeelle aamupäivällä ja vietimme päivän aikana veneessä noin 30 kilometrin matkan. Alkumatkan aikana harjoittelimme yhdessä melomista ja miten hypätä veneestä ulos ynnä muuta mukavaa. Kohta alkoivatkin jo ensimmäiset kosket ja putoukset lähestyä. Alkuun osui muutama hieman helpompi paikka jolloin sai hieman tuntumaa siitä mitä tuleman pitää. Yleensä lähestyimme koskea pistämällä veneeseen vauhtia niin paljon kuin käsistä lähti irti ja kyykistyimme matalaksi veneen pohjalle kosken vietäväksi. Helpoimmat paikat pystyi melomaan läpi, mutta näissäkin meno oli varsin vauhdikasta. Isoimmissa koskissa kyyti taasen oli todella kylmää ja vene heitti takaperin voltin tai heittelehti edestakaisin kun vesimassat hyökkäsivät päälle. Muutama putouskin sattui matkan varrelle joissa pudotusta tuli muutaman metrin verran. Kymmenkunta paikkaa siinä taisimme mennä läpi ja ne erosivat toisistaan sopivasti eikä tullut tunnetta, että olisi lasketellut samaa koskea menemään moneen kertaan.

Päivä sujui todella vauhdikkaasti ja kun viimeisen paikan alku näkyi niin sitä olisi vain halunnut jatkaa matkaansa Niilin loppuun asti. Kun olimme tämän viimeisen paikan laskeneet niin olin täysin eri mieltä. Onpa mukavaa olla hengissä ja ei enää näitä juttuja kiitos. Turhaan ei ole sitä paikkaa nimetty ”pahaksi paikaksi” sillä siitä muodostui todellinen extreme-kokemus. Muut ryhmät kiersivät kosken rauhallisemmalta sivulta, mutta hullut skotit halusivat kokea miltä tuntuu joutua kunnolla luonnon armoille enkä minäkään siinä vaiheessa jänistämään alkanut. Ensimmäinen yritys ei oikein onnistunut kun emme päässeet tarpeeksi keskelle ja kannoimme veneemme takaisin lähtöpaikalle. Toisella yrityksellä runnoimme kaikilla voimilla vauhtia ja tällä kertaa todellakin osuimme sinne keskelle. Yritin aluksi pitää naruista kiinni, mutta valtava vesimassa tuli päälle, paiskasi veneen ylösalaisin ja löi minut pinnan alle. Hetken aikaa olin jonkinlaisessa pyörteessä ja vesimassat heittelivät edestakaisin niin kovalla voimalla, että mitään ei ollut tehtävissä. Ilma alkoi loppua ja päässä takoi ajatus, että nyt lähtee henki. Juuri kun paniikki meinasi päästä valloilleen niin pullahdin muutamaksi sekunniksi pintaan, sain vedettyä happea ja jouduin uudestaan pinnan alle. Karmeaa pyöritystä jatkui jonkin aikaa, ehkä muutamia kymmeniä sekunteja, mutta aika tuntui todella pitkältä ja siinä sai todella taistella luonnon voimia vastaan. Vihdoin kun sain pääni pysyvästi pinnalle niin yritin vain hahmottaa mistä kohtaa pääsisin pois virrasta. Olin täysin puhki kun rantaan pääsin ja adrenaliini kohisi suonissa. Muut ryhmäläiset tulivat paikalle kuka mistäkin ja muutaman hetken siinä saimme jännittää kun yhtä Skotlantilaista ei alkanut näkymään, mutta onneksi kaikki oli hyvin ja hän oli selvinnyt ulos koskesta paljon muita ylempänä. Kaksi muuta ryhmäläistä oli joutunut samanlaiseen myllyyn kuin minäkin, mutta muilla oli sujunut hieman helpommin. Todella päräyttävä kokemus, mutta enpä taida toista kertaa kokeilla aivan noin isoja koskia. Hengellään leikkiminen ei ole mitään mukavinta lomailua. Hieman rauhallisempien koskien laskua kyllä ehdottomasti lisää jos joku paikka vielä vastaan matkan varrella tulee. Mahtavaa puuhaa. Youtubesta loytyy paljon videoita aiheesta.



Retken hintaan kuului myös ruoat, muutama juoma ja yöpyminen Niilin varrella todella mahtavalla paikalla. Harmittavasti kuvat jäivät ottamatta tältä päivältä kun kameraa ei voinut joelle mukaan ottaa ja illalla meni skottien kanssa niin sanotusti viihteen puolelle. Hyviä tyyppejä nämä skotit ja kovia ottamaan kuppia, varsinkin naiset. Suomen edustaja kesti kisan loppuun asti eikä herännyt pöydän alta. Jonkinlaisen videon järjestäjät olivat koko päivästä raapineet kasaan ja sitä illalla katselimme, mutta hinta oli sen verran suolainen että jätin sen ostamatta. Toivottavasti muut ryhmäläiset muistavat pistää muutaman kuvan tulemaan sähköpostilla. Samassa huoneessa yöpyi myös kaksi Suomalaista matkaajaa (terveisiä vaan Annalle ja Esalle jos käytte tätä lukemassa :) ja oli omituista kuulla ja varsinkin puhua Suomea kuukauden tauon jälkeen. Mahdankohan osata mitään kieltä tämän reissun jälkeen... Aamutuimaan pääsin mahtavissa olotiloissa skottien kyydissä Entebben kaupunkiin jossa ajattelin viettää muutaman päivän, ehkä koko joulunkin. Rauhallista joulua kaikille.

Kampala, Uganda

Ugandan matka ei alkanut aivan suunnitelmien mukaan. Kenian puolelta Kisumusta lähtenyt bussikyyti oli ”Royal-luokassa”, mutta samanlaista höykytystä se tuntui olevan kuin matatun kyydissäkin. Oma leveä istuin oli oikein mukava, mutta satuin olemaan bussin taka-akselin kohdalla ja aina kun sattui isompi kuoppa kohdalle niin selkä rusahteli kunnolla. Alaselkä oli hellänä reissun jälkeen. Pieni välikohtauskin sattui matkan aikana kun joku päästään pipi nainen alkoi vaatimaan bussia ajamaan suoraan poliisilaitokselle koska joku oli varastanut hänen vyölaukkunsa. Nainen syytti kaikkia varkaiksi ja huusi suoraa huutoa. Bussi pysähtyi ja kuski tuli katsomaan mikä oli hätänä. Eräs mies vaati sitten bussia jatkamaan matkaansa koska aikataulusta oltiin myöhässä muutenkin jo reilusti toista tuntia jolloin tämä nainen raivostui ja lähetti jonkinlaista karatepotkua nyrkiniskujen saattelemana. Tilanne rauhoittui ilman isompia iskujen vaihtoja ja kun kuski katsoi vähän tarkemmin niin vyölaukku löytyi yllättäen jostain penkin välistä. Loppumatkan akka oli hiljaa. Rajanylitys oli sinänsä aika erikoinen kun minkäänlaista vartiointia ei ollut mihinkään suuntaan. Passi käytiin leimauttamassa kopperossa johon kukaan ei neuvonut menemään. Jos ei olisi ollut tällä kertaa varaa maksaa 50 dollarin viisumia Ugandaan niin ei mitään ongelmaa, senkun olisi kävellyt rajan yli mitään tietämättömän näköisenä. Tietysti myöhemmin tästä voisi seurata ongelmia esimerkiksi maasta poistuessa joten maksoin kiltisti.

Tarkoitus oli jäädä Jinjan kaupungissa pois, mutta kävikin niin että pian rajanylityksen jälkeen nukahdin ja heräsin seuraavan kerran jossain kaukana Jinjasta ja Kampala alkoi jo lähestyä. Otti pannuun todella pahasti, mutta minkäs teet kun nämä pitkänmatkan bussit eivät näköjään pysähtele pienemmillä paikkakunnilla jos ei itse käy ilmoittamassa. Onneksi löytyi halpa ja hyvä hotelli läheltä bussiasemaa Kampalasta kun isossa kaupungissa ei huvita pimeällä liikkua kaiken omaisuutensa kanssa. Taksikuski osasi kusettaa oikein hienosti, lupasi heittää bussiasemalta hotellille ja hinta oli 5000 (n. 2€). Kiersi siinä yhden korttelin ja olimme perillä. Aamulla kun kävelin suoraan bussiasemalle niin matkaa tuli noin 200 metriä. No ei suuri menetys, mutta ärsyttävää kuitenkin. Olen muutenkin ollut koko viikonlopun huonolla tuulella kun pari päivää meni aivan hukkaan tuon nukahtamisen takia ja ei ole paljon muuta huvittanut tehdä kuin makoilla huoneessa. Ihmiset täällä eivät paljon ole auttaneet alakuloon kun ovat näyttäneet enimmäkseen hapanta naamaa paikoissa missä olen vieraillut (bussiasemat, ravintolat, kaupat, hotelli). Jotenkin on tuntunut Kenian hymyilevän ilmapiirin jälkeen omituiselta ja ei mikään paras ensikosketus Ugandaan, mutta toivotaan että fiilikset tästä nousevat.

Lake Baringo, Kenia

Kenia senkun muuttuu vain paremmaksi koko ajan. Hieman hankalien yhteyksien päässä oleva Baringo-järvi on todellinen laiskottelijan paratiisi. Linnut pitävät konserttiaan, virtahevot mörisevät järvellä ja iltapäivisin krokotiilit nousevat rannalle jumittelemaan. Järvimaiseman taustalla näkyy vuoristoa ja lämpöä on riittävästi. Vielä kun pääsin virittämään riippumaton (ensimmäistä kertaa!) ja vuokrateltan aivan rannan tuntumaan niin ei kai sitä paljon muuta olisi voinut toivoa kuin ehkä kylmää juotavaa käden ulottuvilla.. Selkeästi parasta tähän mennessä ja ei huolen häivää maailman murheista, kaiken energian saattoi keskittää laiskotteluun ja maisemien ihmettelyyn. Tosin olen muutenkin aivan ulalla siitä mitä maailmalla tapahtuu, olen lueskellut tähän mennessä vain paikallisia lehtiä ja niistäkin lähinnä jalkapallosivut. Ei voisi vähempää kiinnostaa mitä esimerkiksi Matti Vanhaselle ja Suomen hallitukselle kuuluu joulun alla.

Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin nimittäin viikonloppuna tänne ei kannata tulla jos haluaa ottaa iisisti. Tulin paikalle lauantaina ja samalla hetkellä kun lösähdin ensimmäistä kertaa riippumattoon niin naapureiksi ilmaantui pari autolastillista Eldoretin kaupungista kotoisin olevia Intialaisia. Kenian intialaisia tai mitä vaan. Näillä ihmisillä lomapäivän vietto oli hieman erilaista kuin rauhaa etsimään tulleella Suomalaisella. Armoton sählinki ja huuto aamusta myöhään yöhön. Ruoka-aikaan laitettiin autosta poppi täysille ja suurta huvia oli ajella savuttavalla lava-autolla ympäri leirintä-aluetta. Herran Jumala sentään, eivätkö nämä ihmiset osaa hetkeksikään rauhoittua ja nauttia luonnosta? Pitäisi teljetä viikoksi Suomalaiselle erämökille tällaiset tapaukset.. Mainittakoon että touhuun oli muitakin kyllästyneitä mm. Saksalainen moottoripyöräpariskunta joka lähti jatkamaan matkaansa unettoman yön jälkeen. Osansa ärsytykseen saattoi olla silläkin, että reissun ensimmäinen vatsatauti iski ja olin ensimmäisenä yönä aika heikossa hapessa. Onneksi nämä häiriköt poistuivat seuraavana päivänä ja rauha saapui kylään, mutta maha möyri vielä muutaman päivän.

Rento meininki...

Ajattelin tänne tullessa, että vihdoinkin löytyi järvi johon voisi mennä uimaan läheisestä rannasta. Mietin uimista kuitenkin uudestaan kun näin krokotiilien nousevan rannalle ottamaan aurinkoa. Paikalliset tyypit kahlasivat vedessä ihan muina miehinä ja sanoivat että ystävällisiä krokotiileja täällä.. Siinä olisi mainio seuraleikki isommalle porukalle, Kenialainen ruletti. Juostaan järveen ja ehkä elävänä takaisin? Uintihimot tyydytti tälläkin kertaa läheisen hotellin uima-allas jonka äärellä grillasin nahkaani muutaman tunnin ajan. Ilma oli hyvin miellyttävä, kuin kuuma Suomalainen kesäpäivä jota viilensi sopivasti järveltä puhalteleva raikas tuuli. Viitisen päivää siinä taisi mennä kuin huomaamatta riippumatossa jumitellessa ja välillä pieniä kävelyitä tehden porottavassa auringonpaisteessa. No tuli siinä sentään yksi englanninkielinen ohut kirja luettua (David Omowale, A Season of Waiting). Joissakin kuvissa näkyvän saaren muuten omistaa Masai-heimoon kuuluva mies jolla on tällä hetkellä 5 vaimoa ja 28 lasta eli melkoinen tehdas pystyssä siinä saaressa johon ei ulkopuolisilla ole mitään asiaa. Oma saari kelpaisi minullekin, mutta vaimoja en välttämättä viittä haluaisi, kolme olisi sopiva määrä ;)

Yöt olivat jokseenkin herkkäunisia, pienikin rasahdus ja olin täysin hereillä. Eräänä yönä heräsin kasvavaan rouskutuksen ääneen ja olin varma siitä, että minut syödään elävältä. Avasin teltan luukkua varovasti ja muutama virtahepo oli päättänyt näköjään tulla vierailemaan. Siinä ne mutustivat ruohoa viiden metrin päässä ja minä vetäydyin sikiöasentoon jos olisivat vaikka talloneet teltan päälle pimeässä. Ilmeisesti leirintäalueen työntekijät tuntevat nämä veijarit hyvin sillä hetken päästä joku tuli taskulampun kanssa ja ajoi ne takaisin järvelle päin. Krokotiilit taasen ovat kai aika pelokkaita ihmisiä kohtaan ja tuskin tulevat kuivalle maalle kovin pitkälle, mutta mistä noista koskaan tietää..

Paikka oli viikolla todella hiljainen. Joku ryhmä siinä pyöri kuvaamassa luontodokumenttia ja joitakin lintubongareita, mutta heitäkään ei päivisin näkynyt. Tältä alueelta on tavattu lähes 500 eri lintulajia ja niitä näkyi leirintäalueellakin todella paljon. Minä jätin bongaukset vähemmälle ja keskityin olennaiseen. Viimeisenä päivänä saapui pelastava kolmikko Saksanmaalta. Oli tullut aika miettiä millä ihmeellä paikasta pääsisi pois ja kun juttelimme niin kävi ilmi, että olemme menossa samaan suuntaan ja sain heiltä puoli-ilmaisen kyydin maasturilla Eldoretin kaupunkiin mikä oli aivan loistava yhteensattuma siihen väliin. Kävimme myös tekemässä yhdessä veneretken järvellä josta ei paljon kerrottavaa jäänyt, selkeästi rahastusta kun samat jutut näki kävelemällä rannalla. Danke schön vaan sakemanneille.

Mahtava paikka kertakaikkiaan. Tänne olisi helppo unohtua viikoiksi jos chillaus -ja grillaustarvikkeet olisivat kunnossa. Viereisestä kylästä ei oikein ruokatarpeita löydy ja leirintäalueen ravintolan hinnat ovat aika yläkanttiin. Kannattaa tulla ajoissa sillä tämä(kin) järvi taitaa olla kuivumassa kovaa vauhtia...

Ilmeisesti kohti Ugandaa tässä olisi pikkuhiljaa suunnattava joten seuraava pysäkki on Kisumu Victoria-järven rannalla.

Nakuru, Kenia

Viime päivät olen viettänyt kaupunkielämää Nakurun ”pikkukaupungissa”. Asukkaita on reilut 300000, mutta paikka ei vaikuta lainkaan niin isolta. Pikkykylän tunnelma kaduilla vaikka melkoinen hälinä onkin toisinaan, ei yhtään painostava kuitenkaan. Otin aluksi kaksi yötä kun oli tarve pestä pyykkejä ja hoitaa netin kautta asioita kuntoon ynnä muuta, mutta päätin sitten jäädä vielä pariksi yöksi kun hintataso on kohdallaan. Reilut neljä euroa puhtaasta huoneesta ja muutama kunnon pihviateriasta sopii meikäläiselle ja kun safarimyyntitykkejäkään ei ole tullut hihasta repimään kuin yksi niin mikäs täällä ollessa. Supermarketteja on joka kulmalla ja niistä saa kaikki perustarvikkeet helposti ja tämä on melkein kuin Suomessa olisi, no ainakin markettien osalta. Sopivaa vaihtelua maaseudun ”lähdenpä tästä hakemaan banaanin viiden kilometrin päästä” jälkeen. Piraattituotteiden myyjiä täällä on todella paljon ja jostain syystä kenkiä kaupataan ahkerasti, kävelin muun muassa erään pitkän kujan läpi missä oli pelkästään kenkiä myytävänä. Kävin tuossa hieman haistelemassa myös matkustamisen luksuspuolta ja vietin muutaman tunnin erään hienomman hotellin uima-altaalla kunnes alkoi vettä satamaan. Aika hulppean näköistä oli ja kysyin huvikseni respasta huoneiden hintoja. Parikymmentä kertaa kalliimpi yö olisi ollut verrattuna omaan luksuskoppiini. Alkoihan niitä valkonaamojakin näkyä pitkästä aikaa, istuivat siellä hotellin ravintolassa maistelemassa drinkkejään. Hieno meininki.

Tuossa muutaman kilometrin päässä keskustasta olisi Nakuru-järven kansallispuisto, mutta jätin sen väliin koska jotenkin täytyy pitää matkabudjetti hanskassa. Olisihan se tietysti mahtavaa käydä kaikissa puistoissa matkan varrella, mutta köyhän matkaajan tarvitsee miettiä tarkkaan mihin rahansa pistää. Näihin kansallispuistoihin maksaa sisään 20-60$/päivä ja suurimpaan osaan tarvitsee mennä vielä autolla joten mitään halpaa hupia se ei ole. Paikalliset muuten maksavat noin viisi kertaa vähemmän pääsymaksuista. Turisteja viedään.

Kolmen päivän paikallaan olon jälkeen iski pieni kyllästyminen joten lähdin katsastamaan Menengain kraaterin joka sijaitsee 10 kilometrin päässä keskustasta. Aluksi olin ajatellut kävellä, mutta onneksi kuitenkin hyppäsin moottoripyörätaksin kyytiin joka heitti minut kraaterille ja takaisin viiden euron liksalla. Menomatka oli sellaista loivaa ylämäkeä ja kävellen olisi tullut tuskainen reissu. Taitavat olla jotain himokuntoilijoita Lonely Planetin kirjoittajat kun kävelyä ehdottelivat. Kuski tuli sitten katsastelemaan paikkoja kanssani ja yritti toimittaa oppaan virkaa samalla, mutta en saanut kaverin englannista oikein mitään selvää. Seuraava kohteeni näkyi siellä kaukana jossain. En tiedä mitä näistä maisemista enää voi sanoa, todella upea luonto on ollut täällä Rift Valleyn alueella ja vaikea näitä on kameralla ikuistaa kun ovat aina niin massiivisen laajoja näkymiä. Tämän kraaterin koko on noin 90 neliökilometriä ja hienot näkymät koko ympäristöön. Hyvä paikka viettää muutama tunti.

Vaihtelu virkistää joten lähden lauantaina taas maaseudulle erääseen pieneen kalastajakylään. Toivottavasti löytyy joku vapaa huone, tähän asti ainakaan ei ole ollut mitään ongelmia sen suhteen.

Naivasha & Hells Gate, Kenia

Saavuin lauantaina iltapäivällä Naivasha-järvelle. Muutaman päivän otin rauhassa ja pyöräilin kylänraittia edestakaisin. Unohtui nopeasti kaikki huonot kokemukset viime päiviltä, erittäin leppoisa tunnelma täällä. Maaseudun rauhaa. Kaikki on aika lailla alkeellista, mutta homma toimii silti omalla painollaan, vaikka alkuun vaikutti siltä, että touhussa ei ole mitään järjestystä. Tee maistuu yhtä hyvälle siinä aaltopellistä kyhätyssä kopperossakin jota kahvilaksi kutsutaan ja ruokakauppana toimii muutaman neliön kokoinen kioski. Olin yhtenä päivänä syömässä aamupalaa paikallisessa niin aasi tuli ovelle kurkistelemaan, oli siinä meikäläisellä naurussa pitelemistä. Porukat kerääntyvät iltapäivällä tien varteen istuskelemaan ja vaihtamaan kuulumisia ja lehmät poukkoilevat sinne tänne keskellä katua. Kylttejä on hieman vaikea välillä erottaa kaiken roskan seasta, mutta ruokapaikkojakin alkoi löytyä kun pysähtyi katselemaan tarkemmin.

Aika uskonnollista porukkaa nämä ovat. Heräsin sunnuntaina siihen kun viereisessä kirkossa alkoi musiikki pauhata aikaisin aamulla ja lähdin sitten kylille etsimään syötävää. Lähes kaikki paikat kiinni, pyhäpäivä on pyhä. En ollut aikaisemmin huomannut, mutta tämä paikka on täynnä latoja jotka kirkkoina toimivat. Porukat marssivat pyhävaatteet päällä ja raamattu kourassa kirkkoihin ylistämään. Gospel ja saarnat raikasivat iltaan asti. Pitää käydä joku pyhä tutustumassa, ehkä.

Monet ovat täällä Keniassa tulleet esittäytymään, mutta valitettavan usein taka-ajatuksena ihmisillä on hyötyä itse rahallisesti valkoisen miehen vierailusta. Kysellään vaikkapa ensin mihin on menossa ja sitten lähdetään mukaan ”auttamaan”. Tai kysytään lopuksi että voitko hommata minulle töitä suomesta? Joo, tottakai! Alan heti soittelemaan työkkäriin.. Eipä tuo minua ole haitannut, kiva se on jutella erilaisten ihmisten kanssa ja tässä on oppinut keksimään erilaisia selityksiä miksi juuri nyt ei halua mennä kiertämään järveä moottoripyörällä tms. Pikkulapset huutavat lähes järjestään ”how are you?” ja sitten jos pysähdyt niin seuraavaksi kysellään rahaa tai keksejä. Mzungu erottuu joukosta ja en ole kehdannut kuvia kyliltä ottaa, saattaisi aiheuttaa pahennusta. Ainoat valkoiset joita olen nähnyt ovat tulleet vastaan ökymaastureillaan. Tällä alueella tuotetaan kukkia euroopan markkinoille ja villi veikkaus on, että kovin montaa paikallista omistajaa ei näillä valtavilla plantaaseilla ole.

Maanantaina lähdin maastopyöräretkelle Hells Gaten kansallispuistoon joka on siitä erikoinen paikka, että sinne tosiaan voi mennä muutenkin kuin autolla. Muutaman kerran meinasi sydän pysähtyä kun viereisestä pusikosta lähti vauhdilla eläin liikkeelle sillä leijoniakin on kuulemma alueella silloin tällöin liikkunut huhujen mukaan. Aina kun jäin paikoilleni kuvaamaan niin alkoi huvittava tuijotuskilpailu. Jotkut eläimet pinkoivat pakoon hyvissä ajoin, mutta esimerkiksi kirahvien kanssa pääsi tekemään tuttavuutta viidenkin metrin päästä. Puiston keskiosassa sijaitsee erikoinen veden muokkaama syvänne ja syvältä kallioista tuleva vesi on jossain kohtaa lähes kiehuvaa. Kananmunat kypsyvät kun ne jättää pohjahiekkaan vartiksi ja sillä aikaa voi käydä lämpimässä suihkussa, mutta eipä tullut mukaan muuta kuin banaaneja tällä kertaa. Täällä on kuvattu monia seikkailuelokuvia, esimerkiksi yksi parhaista, Tomb Raider.. ;) Takaisin päin tullessa kuumuus iski todella pahasti kun valitsin hieman mäkisen reitin ja palautin pyörän peppu ruvella ja aivan läkähtyneenä. Ihme kyllä iho ei ole vielä palanut vaikka aurinko porottaa suoraan ylhäältä.

Iltapäivällä kun pääsin majapaikkaan niin yllättäen tapasin saman Japanilaisen joka oli Mt. Kenyalla yhtä aikaa ja sovimme, että jos Japaniin eksyn niin majoitus on valmiina. Mainio kaveri, ei osaa kuin yksittäisiä sanoja englantia, mutta hyvin on reissu silti sujunut. ”me hungry, food, shop? hungry, very” Turha kai sitä kielitaitoa on niin paljon pelätä, kyllä sitä aina jotenkin selviää... Paikallinen baarinpitäjä on varmaan mielissään sillä taisimme juoda varastot tyhjiksi.

Hyvaa itsenaisyyspaivaa!!

Talla kertaa vietan itsenaisyyspaivaa hieman erilaisissa tunnelmissa, istun nettikahvilassa ja yritan paasta maksamaan laskuja, mutta nama yhteydet... Paadyin eilen Nairobin kautta Naivasha-jarvelle jossa aattelin laiskotella joitakin paivia. Todella hieno paikka ja rento tunnelma :)

Kuvien lataaminen on nyt mahdotonta, yritan pistaa tulemaan kun paasen johonkin missa on hieman nopeampi yhteys.

Mt. Kenya retken loppu

Oli synkkä ja myrskyinen yö ja varsinkin päivä sillä koin elämäni pelottavimmat hetket, mutta siitä myöhemmin... Tarkoitus oli lähteä kapuamaan kohti Mt.Kenyan huippua kello 3 yöllä jolloin olisimme ehtineet sopivasti auringonnousun aikaan parhaille paikoille. Luontoemo päätti kuitenkin toisin ja vettä satoi koko yön reilun puoleisesti. Tässä säässä kiipeämään lähteminen olisi ollut liian vaarallista koska huipulla on pakkasta 10-20 astetta ja parin tunnin vesisateessa tarpomisen jälkeen touhu olisi ollut vähintäänkin jäätävää. Odottelimme muutaman hetken sään paranemista, muta sade senkun jatkui ja painuimme nukkumaan. Omalta osaltani tämä tarkoitti sitä, että se perhanan vuori jäi valloittamatta sillä odottelu seuraavan yöhön olisi maksanut maltaita. Päätin sitten, että palaamme samaa reittiä takaisin koska olen ajatellut jotain muutakin tehdä reissulla kuin kiivetä vuorenrinnettä. Pettymys ei valtavan iso ollut koska olin aika hajalla patikoinnista ja kylmistä öistä johtuen. Ehkä tämä ei minun laji ole sittenkään, mutta mahtavia maisemia joka tapauksessa. Painelimme suoraan alas lähtöportille asti josta lähdimme Sveitsiläisen nuorenparin matkassa Hiacella kohti kaupunkia.


Takaisin pain tulossa..


Matkalla alas tie menee muutaman pikkukylän läpi ja eräässä niistä oli ”hieman” vihamielinen meininki. Keskellä tietä oli yht'äkkiä pieni miesporukka joka näytti tappelevan keskenään. Kuski tööttäili heitä väistymään jolloin autoa alkoi sivusta lähestymään erittäin sekavan oloinen mies viidakkoveistä heilutellen! Kuski yritti ajaa eteenpäin jolloin tämä sekopää huitaisi veitsellänsä auton kylkeen muutaman kerran, toisella kertaa siihen kohtaan missä minä istuin ja meinasin paskoa housuihini. Kuski pysäytti auton ja hyppäsi ulos vihaisena, mutta tuli hyvin nopeasti takaisin sisään kun veitsimies lähti kiertämään auton toiselle puolen jotain huutaen. Sveitsiläinen tyttö huusi paniikissa kuskia ajamaan eteenpäin. Pääsimme eteenpäin muutaman kymmenen metriä kun takalasi pamahti tuhannen päreiksi. Ilmeisesti tämä psykopaatti heitti sen kivellä hajalle ja tässä vaiheessa itselläkin iski aikamoinen paniikki päälle ja yritin pitää vaan pään matalalla enkä enää vilkuillut sivuille. Kuskikin ymmärsi, että nyt on tosi kyseessä ja painoi kaasua. Oppaani, kokkini ja kuski nappasivat puhelimet käteensä ja ryhtyivät soittamaan poliisille ja pääsimme onneksi isomman tien risteykseen odottelemaan. Kohta poliisi saapuikin paikalle hyvin aseistautuneena ja palasimme tapahtumapaikalle etsimään syyllistä. Tilanne oli todella pelottava ja sekava kun auton ympärille kerääntyi iso joukko ihmisiä katselemaan eikä ollut mitään tietoa olivatko he vihamielisiä vai eivät. Jokainen katse vaikutti siinä tilanteessa jotenkin vaaralliselta. Pian syyllinen tuotiin käsiraudoissa ja päädyimme poliisiasemalle selvittelemään tapahtunutta. Ihmettelimme Sveitsiläisten kanssa mitä ihmettä oikein oli tapahtunut ja kyllä siinä hieman shokissa kaikki olimme. Ainoa ajatukseni oli pitkän aikaa, että häivyn tästä maasta heti kun mahdollista, mutta tilanteen hieman rauhoituttua ja paikallisten juttuja kuuntelemalla täytyy ajatella, että kyseessä oli harvinainen yksittäistapaus. Esimerkiksi kuskimme on ajanut reittiä kymmenisen vuotta eikä ole koskaan kokenut vastaavaa ja lisäksi reittiä kulkee päivittäin kymmeniä ellei satoja turistiautoja. Turismi on iso bisnes Keniassa ja virkavalta tuntui ottavan asian vakavasti sillä poliisiaseman pihaan kuskattiin jonkin tason valtion virkamiehiä kuulustelemaan rynkkymiesten suojeluksessa. Oppaani jutteli, että veitsimiestä odottaisi jopa 10 vuoden kakku ja kylässä suoritettaisiin jonkinlainen pieksentä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Sekopäistä touhua...

Tulimme kaiken tapahtuneen jälkeen Nanyokin kaupunkiin viettämään yötä ja monta kertaa mietin lähdenkö ennen aamua huoneestani mihinkään, mutta kun nälkä lopulta hotellin ravintolaan pakotti niin vainoharhaisuus kaikkosi kummasti. Ruoka oli hyvää, ihmiset hymyilivät ja tulivat esittäytymään, todella vieraanvarainen ja ystävällinen paikka. Saattoivat tietysti olla kuulleet tapahtuneesta oppaaltani.. Tuli siinä muutama Tuskeri siemaistua ennen nukkumaanmenoa. Melkoista touhua Kenianmaalla. Huomenna takaisin Nairobiin josta lähden samantien jonnekin rauhoittumaan ja ehkä nukkumaan noin viikoksi. Hakuna matata...

Mt. Kenya retken alku

Tapasin tulevan oppaani Duncanin toimistossa josta tämän retken varasin. Luulin että tekisimme kierroksen isommalla porukalla, mutta olinkin ainoa lähtijä. Suhautimme matatulla kohti Nanyukin kaupunkia ja melkoinen koettelemus tämä 3 tunnin matka oli. Toyota Hiace tupaten täynnä ihmisiä, laatikoita, tuoleja, stereoita ja minä siellä seassa polvet suussani ja kaksi reppua päälläni. Veri lakkasi kiertämästä jo ensimmäisen tunnin aikana, mutta maisemien vaihtuessa Nairobin kaaoksesta maaseudun alaviin maihin unohtuivat vaivat ja kolotukset kuin itsestään. Nanyukissa tapasimme kokkimme Stevenin ja jatkoimme matkaa kohti sirimonin porttia Mt. Kenyan rinteillä josta aloitimme hitaan vaelluksen ensimmäiseen yöpymispaikkaamme 3300m korkeudessa. Perille päästyämme vaatteeni olivat hiestä läpimärät ja tästä muodostui pienimuotoinen ongelma sillä illan tullen kylmyys puri luihin ja ytimiin vaihdetuista vaatteista huolimatta. Loppuillasta söimme hyvät ruoat, katselimme kuvia Japanilaisen tyypin seikkailuista aasiasta afrikkaan ja hypimme tasajalkaa pysyäksemme lämpimänä. ”cold, cold, very cold”, oli japanialaisen suosikkilause.

















Olo oli helpottunut kun lähdimme seitsemän aikaan aamulla seuraavalle etapille, en saanut unta koko yönä kunnolla. Tähän 14 kilometrin vaellukseen kului aikaa noin seitsemän tuntia jonka jälkeen olimme kiivenneet 4200m korkeuteen palelemaan. Reitti pujotteli ylös ja alas valtavissa laaksoissa henkeäsalpaavissa maisemissa. Toisinaan tuli aivan epätodellinen olo eikä tiennyt menikö vastapuolen rinne ylös, alas vai oliko se tasamaata. Ohut ilma sai sydämen hakkaamaan ja pään pyörälle.

Varsinainen turistikausi alkaa tammi-helmikuussa ja silloin polut ovat kuulemma täynnä ihmisiä kuten myös majapaikat joissa yövyimme. Tällä toisella pysähdyspaikalla meitä oli kokonaista kolme turistia, amerikkalainen 68-vuotias suunnilleen kaikki maailman vuoret nähnyt herrasmies Mitch, japanin poika jonka nimestä en saanut selvää ja minä. Amerikan pappa pisti sellaista matkakertomusta tulemaan, että ei voinut kuin ihmetellä ja pistin muutaman paikan muistiin missä voisi ehkä käydäkin. Japanin poika hoki normaalia ”cold, cold, very cold” lausetta ja minä tärisin myötätunnosta. Ilmat ovat täällä olleet heikonpuoleiset joten en ihmettele jos kukaan ei tänne halua kun muutaman kilometrin alempana lämpöä on 30 astetta. Säästä viis, sillä toisen majapaikkamme ympäröivät jylhät rinteet olivat jotain niin käsittämätöntä, että muutama tunti meni ihmetellessä luonnon kauneutta ja valokuvia nappaillessa. Loppuilta kului taas normaalisti hyppimällä paikallaan sekä kahvimukia puristellen sormet kohmeessa. Pientä jännitystä oli ilmassa viimeisen etapin suhteen sillä varusteeni olivat aika lailla kevyet ja ylhäällä olisi pakkasta reippaasti..

Nairobi

Ensimmäinen kokonainen päivä Nairobissa takana ja voin kertoa, että suomipoikaa vietiin ja lujaa. En ollut aivan tällaiseen pyöritykseen varautunut. Lähdin aamupalan jälkeen kevein mielin katsastamaan kaupungin keskustaa tarkoituksena etsiä joku kartta ja ehkä vierailla kirahvipuistossa. Tilanne muuttui kuitenkin aika radikaalisti kun pääsin keskustan kaduille hieman syrjemmässä olevalta hostellilta. Kaiken maailman safarien tyrkyttäjiä oli yhtäkkiä hihassa kiinni niin paljon, että meinasi jo ahistus iskeä. Välillä tilanne meni todella absurdiksi kun ympärillä oli noin kymmenen mustaa miestä tappelemassa siitä kuka saa viedä minut seuraavaan toimistoon kyselemään safarien ja vuorikiipeilyjen hintoja. Hieman kuumottava tilanne ja pari aika epäilyttävänkin näköistä tyyppiä siinä kävi kyselemässä. No ainakin tuli vertailtua hintoja perinpohjin ja lopulta myös varasin neljän päivän retken Mt. Kenyalle. Lähdin sitten vielä yhden kaverin (lue: sinnikkämmäin) matkaan kävelemään ympäri kaupunkia ja hän lupasi näyttää paikkoja ”kaveripalkalla”. Yritti tietenkin lypsää aluksi jotain aivan älyttömiä, esimerkiksi kirahvipuistossa käynti olisi maksanut hänen kanssaan 50 dollaria kun yksin tehtynä reissu kustantaisi noin 15 dollaria. Lopulta päädyimme sitten kävelemään kohti kansallismuseota joka oli ihan näkemisen arvoinen paikka, mutta hieman kalliin puoleinen (n. 8€ sisään). Sain jopa oman oppaan muutaman euron hintaan, ilmeisesti tämä kanssani liikkunut kaveri järjesti asian kun kellään muulla opasta ei näyttänyt olevan. Kävimme myös katsastamassa jonkun isomman puoleisen marketin jossa aloin voimaan hieman pahoin mädäntyneen kalanhajun ja yleisen hälinän keskellä. Lopulta heitin kaverille palkaksi noin 5 euroa tästä kierroksesta ja mielestäni ihan kohtuuhyvä kauppa siitä että sain katsella rauhassa paikkoja ja paljon tuli infoa kaupungista. Ei kuitenkaan mitenkään mieltä ylentävä päivä ja päätin häipyä rauhallisemmille seuduille jos vuoristosta ehjin nahoin palaisin.

Tämä hostelli missä olen pari yötä ollut on kyllä aivan loistava paikka (milimani backpackers). Halpaa on ja ruoka on maittavaa. Todella mukavan oloisia tyyppejä kerääntyy iltaisin nuotion ääreen ja erään hollantilaisen kaverin kanssa tuli jauhettua koko eilisilta yllättäen jalkapallosta :) Hienoja matkakertomuksia kuullut, muun muassa eräs kaveri kiertänyt viisi vuotta ympäriinsä. Englannin kieli palailee mieleen pikkuhiljaa mikä on hyvä juttu, muuten tästä tulisi liian rankka reissu.

Istanbulin kävelymaraton

Harmittaa. Kun aloin suunnittelemaan matkaani niin pidin Istanbulia vain jonkinlaisena välietappina ja varasin tänne aikaa ainoastaan kolme ja puoli päivää. Eihän tämä riitä mihinkään. Kaupunki on niin valtavan laaja, että paikkaan tutustumiseen saisi kulutettua kevyesti monta viikkoa. Tietysti kaikki turistikohteet voisi kiertää muutamassa päivässä, mutta itse olen tykästynyt lähinnä kaupungin ilmapiiriin.

Todella ystävällisiä ihmisiä ja jotenkin seesteinen meininki. Kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään ja yhteenkään vihamieliseen ihmiseen en ole vielä törmännyt toisin kuin esimerkiksi Frankfurtissa jossa turpiin meinasi tulla joka toisella kulmalla. Erikoinen suurkaupunki tämä Istanbul. Tänne pitää päästä joskus uudestaan.

Täällä on meneillään joku yleinen loma tai juhlapyhä. Eräs kauppias kertoili, että se kestäisi neljä päivää. Tämä on vaikuttanut käytännössä siten, että suuri osa pikkukojuista ja kaupoista on ollut kiinni ja olen toisinaan kävellyt täysin autioita pikkukujia sinne tänne. Tarkoitukseni oli käväistä ihmettelemässä muun muassa Grand Bazaaria ja etsimässä uusia housuja itselleni, mutta portit ovat pysyneet visusti kiinni koko viikonlopun. Olen sitten kuluttanut ison osan ajastani päämäärättömään haahuiluun ja rakkojen kehittämiseen kantapäissäni, mutta sekin on ollut varsin mukavaa ajanvietettä.

Perjantaina päädyin satama-alueelle josta lähdin laivalla kiertoajelulle. Tämä kierros kesti parisen tuntia ja kun lämpöä oli noin 20 astetta niin maisemia pystyi katselemaan laivan kanneltakin käsin. Todella hienon näköisiä asuinalueita harjujen päällä. Illalla päädyin turkistanilaiseen ravintolaan, kysyin sisäänheittäjältä mitä eroa tällä paikalla oli turkkilaiseen, mutta eihän siitä selvää tullut. Mainiota ruokaa joka tapauksessa. Ruoasta olen maksanut täällä siten, että isompien katujen varrella iso annos ja juoma on maksanut noin 10 euroa ja pienimmillä kujilla olen löytänyt saman setin 4 euron hintaan. Pieniä dönereitä ja sämpylävirityksiä pikkunälkään löytyy eurolla.

Julkinen liikenne täällä maksaa noin 70 senttiä/suunta (metro, ratikka, lautat, bussi) ja sen käyttäminen on helppoa. Lauantaina lähdin lautalla aasian puolelle kaupunkia kauaksi turistikohteista katselemaan meininkiä. Satamasta hyppäsin jonkinlaiseen yhteistaksiin ja jäin kyydistä pois kun alkoi vaikuttaa siltä että olin kaupunginosan ”keskustassa”. Yritin etsiä erästä turkkilaista kylpylää, mutta karttaani ei mitään paikkoja ole tarkkaan merkitty ja päädyin lopulta sairaalaan. Siivojamies näytti eleillä, että haluanko piikkiä vai mitä olen vailla. Poistuin nolona ulos ja koko kaupunginosasta jälleen euroopan puolella ja saavuin besiktasin kaupunginosaan(?) joka taas oli täysin eri maailma. Varakkaan näköisiä ihmisiä kadut täynnä ja täällä puolen sijaitsee myös isoimmat hotellit. Tältä puolen kaupunkia löysin myös sen turkkilaisen kylpylän joka oli todella paikallaan kaiken sen kävelyn ja säätämisen jälkeen. Sinänsä erikoinen kokemus kun olin ainoa asiakas sillä hetkellä ja ”selän pesijänä” toimi kovasti hymyilevä nuori mies. Hintaan kuului myös jonkinlainen hieronta ja selän rusauttelu. Rentouttava kokemus.

Varasin tämän Istanbulin hostellihuoneeni netin kautta ja esittelyssä luki että ”turkin parasta vieraanvaraisuutta sekä ilmainen nettiyhteys huoneessa”. Hostellia pitää pari nuorta kaveria joilla on hieman vielä tekemistä näiden lupausten eteen. Huoneeseen olen ihan tyytyväinen vaikka se sijaitsee parin korttelin päästä varsinaisesta hostellista ränsistyneessä talossa, jossa lämmitys ei toimi ja makuupussia on yöllä tarvittu. Yöt ovat olleet todella kylmiä. Luvattu nettiyhteys ei kuulemma toimi kun lasku on maksamatta ja kaiken kukkuraksi kaverit eivät edes tienneet että olin varannut huoneen heiltä. Mitäpä pienistä kun oli paikka missä nukkua.

Tässäpä Turkin kuulumiset, jatkan matkaani kohti Nairobia joka jännittää jo kovasti kaikkien luettujen kauhujuttujen jälkeen.

Ensimmäiset lennot ja iltakävelyllä Istanbulissa

Istanbul, Turkki

Seitsemän tunnin matkustamisen jälkeen olen Istanbulissa. Jouduin vaihtamaan konetta Latviassa jossa oli muutaman tunnin odotus, mutta kaikki sujui kuitenkin yllättävän nopeasti ja harmittomasti, ei iskenyt tylsistyminen missään vaiheessa. Tampereelta Riikaan lentänyt potkurikone oli mallia hutera ja muutaman kerran kone tärisi sen verran pahasti että hieman alkoi jo jännittämään. Perille kuitenkin päästiin.

Istanbulin Ataturkin kentältä on metrolinja keskustaan joten päätin säästellä taksikuluista, kyselin hieman apua turisti-infosta, nappasin kartan mukaani ja lähdin maan alle. Metron jälkeen piti vaihtaa vielä raitiovaunuun jossa hukuin täysin kartalta kun luulin kaiken sujuvan kuin itsestään ja jäin ihmettelemään näyttävän näköistä kaupunkimaisemaa. Päädyin sitten kyselemään hädissäni paikallisilta ihmisiltä osaisivatko he neuvoa ja näyttelin kännykästä hostellini osoitetta. Varmasti olisivat osanneet, mutta kun eivät sattuneet kukaan osaamaan englantia niin tilanteesta muodostui jonkinlainen viittomakielen peruskurssi. Mukavan oloisia ihmisiä tuntuivat kuitenkin olevan ja monet naurut siinä pääsi kun emme ymmärtäneet toisiamme oikein mitenkään. Lopulta kuitenkin tajusin mikä oli homman nimi, hyppäsin oikealla asemalla pois ja hetken harhailtuani löysin hostellille joka sijaitsee selkeästi jonkinlaisella Istanbulin backpacker-alueella. Hostelleja, ravintoloita, matkan järjestäjiä, minimarketteja, sisäänheittäjiä. Kaikki löytyy muutaman korttelin alueelta Sultanahmetista.

Aurinko laski lähes samalla hetkellä kun olin heittänyt reput kahden neliön luksushuoneeni nurkkaan ja siinä hetken levähdettyäni lähdin tutkailemaan lähiympäristöä.

Moskeijat iltavalaistuksessa säväyttivät varsinkin siinä vaiheessa kun kauttimista pärähti iltarukoukset tai mitkä lie mantrat, mutta lujalla ne jokatapauksessa soivat. En ole aikaisemmin islamilaisessa maassa käynyt ja hieman tuli erikoinen fiilis siitä touhusta. Turisteja oli todella paljon liikentessä ja yllättäen suomen kieltä kuului lähes joka paikassa mihin menin. Ei kuitenkaan tehnyt mieli mennä huutaman ”hei ootteko suomesta” vaan jatkoin hiljaista löntystelyäni ympäri kortteleita. Shoppailijan paratiisilta vaikuttaa tämä kaupunki, mutta valitettavasti itseäni ei se puoli kiinnosta vähänkään vertaa. Eiköhän täältä jotain muutakin löydy. Muutaman tunnin päästä lähdin takaisin hostellia kohti ja kävin testaamassa suosikkikebappiani paikallisessa. Täytyy sanoa että tampereen Galatan iskender hakkaa mennen tullen tämän virityksen. Turkkilainen olut sen sijaan maistui oikein mainiolle. Jatkan täydellisen kebapin etsintää huomenna.

Varusteista

Matkakavereina minulla on Deuterin ikivanha inter-railia varten ostettu noin 40 litrainen sekä päiväreppuna Haltin 20 litrainen. Ajatuksena oli lähteä ”mahdollisimman tyhjillä säkeillä” liikenteeseen, mutta lopulta molemmat reput olivat lähellä ratkeamista kun olin kaiken tarpeellisen niihin tunkenut. En keksinyt tässä vaiheessa mitään minkä olisi voinut jättää pois matkasta lähes psykoosin asteella vaipuneesta tarkistusvimmasta huolimatta. Esimerkiksi lääkkeitä en normaalisti käytä kuin pakon edessä, mutta matkaoppaiden vakuutteluiden ja netistä lueskeltujen kokemusten perusteella otin erinäisiä pillereitä mukaan sen verran paljon että voisin perustaa pienen ensiapupisteen jonkun kylän raitille.

Deuter:

Sandaalit

Ulkoilutakki

Tuulihousut

Pitkät alushousut ja paita

2 jätesäkkiä

3 alushousut

4 paria sukkia

2 t-paitaa

3 hiatonta paitaa

Shortsit

Uima-housut

Hyttysverkko

Makuupussi

Lääketarvikkeet

Hygieniatarvikkeet

Survival-kit lankaa, neuloja, teippiä, linkkari

Halti:

Riippumatto

Johtosetti sähkölaitteisiin

Uimalasit

2 digikameraa

Miniläppäri

MP3-soitin

Retkipyyhe

Vessapaperia

Silmälasit

Kiikarit

Taskulamppu

Huppari

Lehtiö + 2 mustekynää

Varmasti jotain unohtui mainita. Päälle lähtiessä pitkät housut, pitkähihainen paita, goretex-kengät ja lippis.

Ja ei muuta kuin menoksi!

Lähtökuopassa

Tampere

Alle viikko matkan alkuun. Lievä paniikki päällä. Miljoona asiaa hoitamatta vielä. Miten tässä näin kävi? Puoli vuotta on siitä aikaa kun päätin jonkinlaiseen reissuun lähteä ja tuntuu että kaikki asiat ovat kasaantuneet siitä huolimatta muutaman viimeisen viikon ajalle. Paperit ovat lentäneet paikasta toiseen ja asiakaspalveluissa jonotuksiin on kulunut aikaa muutaman työpäivän verran. Muuttokin vielä edessä. Swahilin alkeet piti opetella ja se englantikin on vähän ruosteessa. Niin ja se blogi. Toisaalta, mitäpä noista stressaamaan kun asioiden suunnittelu etukäteen ei ole koskaan sujunut joten miksi sitten tälläkään kertaa. Se on kuitenkin varmaa, että ensimmäinen pysäkki ja ihmettelyn aihe on Istanbul, mutta siitä sitten myöhemmin..

Johtuukohan pimeästä vuodenajasta vai mistä, mutta jotenkin on tuntunut siltä, että en ole lähdössä mihinkään. Kaikki se matkan ennakkoon fiilistely ja hehkutus on yksin lähtiessä aika vähäistä, mitä nyt muutamia naurunpurskahduksia ruuhkabussissa ja normaalia enemmän on hymyilyttänyt viime aikoina. Kaverin tai porukan kanssa se lähtö on monesti matkan parasta antia. En ole koskaan yksin matkustellut pidempiä aikoja ja tämä matkan valmistelu ei ole ollut kovinkaan hauskaa, mutta toisaalta en ole vielä yhtään kompromissia joutunut tekemään suunnitelmieni kanssa vaikka ne ovat vaihtuneet lähes viikottain.

Eilen tavaroita laatikoihin laittaessa ja asuntoa siivoillessa alkoi se matkakuumekin nousta kun tajusin kuinka vähän aikaa lähtöön tosiaan on ja kuinka pitkäksi aikaa minulla on vapautus tästä oravanpyörästä. Elämäni hienoin siivouspäivä. Edessä toivottavasti paljon yhtä hienoja matkapäiviä -ja kokemuksia. Jännityksellä odotan tulevia viikkoja.

Blogia yritän päivitellä mahdollisuuksien mukaan ja kirjoittelen mitä mieleen juolahtaa joten välttämättä jokainen juttu ei ole tyyliin "tää on niin siistii". Matkasuunnitelma tällä hetkellä olisi Itä-Afrikan kautta Intiaan ja Nepaliin jonka jälkeen Kaakkois-Aasiaa kiertämään, mutta katsotaan mihin matka lopulta vie.


Jarkko Huumonen