Manali, Intia

Manali sijaitsee noin 2000 metrin korkeudessa syvan laakson pohjalla, kalarikkaan joen varressa kuusimetsien ja omenapuiden tayttamassa ymparistossa. Joka puolella kohoaa 4000-6000 metrin lumihuippuja ja paikalliset ihmiset ovat taysin erilaisia muuhun Intiaan verrattuna. Itse Manalin keskustassa ei ole oikein mitaan houkuttelevaa, tayteen pakattu paikka matkatoimistoja, vaateliikkeita ja Intialaisia turisteja jotka ovat lahteneet kuumuutta pakoon, mutta lahella olevasta vanhasta Manalista loytyy viela ripaus aitoa vuoristokylan tunnelmaa. Helposti parasta tahan mennessa Intiassa ja osansa saattaa olla sillakin, etta paikka ei tunnu yhtaan Intialta.

Majatalo oli mahdottoman mukavan perheen pitama paikka omenapuutarhan keskella ja kattotasanteelta oli huikean hienot nakymat ymparoiville vuorille. Vieraat asuivat ylakerrassa ja isa, aiti, kaksi poikaa, isovanhemmat, kaksi veljesta, kissat ja koirat tayttivat alakerran. Kotoinen tunnelma. Parilla eurolla Intian reissun hienoin ja siistein huone, muutenkin vanhan Manalin rinteilla oli majapaikkoja mita hienoimmilla paikoilla ja halvalla. Kavin patikoimassa paikan pitajan isan, hauskan vanhan papparaisen kanssa erasta rinnetta jossa hanella oli talo unelmapaikalla korkealla rinteessa. Eraat Espanjalaiset siella olivat ehtineet jo muutaman viikon olla eivatka olleet poistumassa vahaan aikaan. Harmi. Jatkoimme matkaa ylospain ja pappa kertoi suunnilleen joka kasvista jotain tietoa, tiesi luonnosta ja kasveista kaiken. Nuorempana oli sissina asustellut vuorilla, mutta vain hymyili kun kyselin mahdollisista taisteluista. Rauhan mies, ei ruumiita.

Vuokrasin maastopyoran kunnon nostatus mielessa. Lahdin aluksi kohti Rohtang La-huippua kun ajattelin, etta eihan tuo nyt niin kova suoritus pitaisi olla. Eipa. Kuusi tuntia kun olin polkenut ylamakeen niin jalat olivat tunnottomat ja oli pakko luovuttaa. Huikeat maisemat pakottivat hulluihin suorituksiin. Upeita nakymia kun kalliot nousivat pystysuoraan ja lumiset huiput kasvoivat aina vaan suuremmiksi. Kavin lumirajalla hieman yli 3000 metrissa, sitten oli aika palata takaisin ennen auringonlaskua. Alastulo oli juhlaa kaiken sen tuskan jalkeen. Hyvakuntoiselle reitti on luultavasti lastenleikkia, rapakuntoiselle matkaajalle ei. Pitkien unien jalkeen lahdin aamulla kohti Naggarin kylaa. Joka paikkaan sattui, mutta onneksi reitti oli talla kertaa hieman tasaisempaa maastoa. Naggarin kylassa sijaitsee hieno kivesta ja puusta rakennettu linna jonka pihalta on nakymat pitkalle laaksoon. Mahtava pyoraretki tamakin, noin 50 kilometria ja reitti kulkee joen vartta kumpuilevassa maastossa, mutta paluumatka ei kovin mukava ollut. Polvet olivat vuorelle polkemisesta siina kunnossa, etta jouduin taluttamaan pyoraa pienimmatkin ylamaet ja niita riitti. Palautin pyoran uupuneena, mutta paljon tuli nahtya pysayttavia maisemia ja tavattua pikkukylien ihmisia matkan varrella.

Rohtang La jai kiehtomaan, mutta patikointi ylos olisi ollut itsensa raakkaamista sateisten saiden vuoksi. Eras Saksalainen tytto majatalosta oli jarjestamassa jeeppikyytia ylos ja ilmoittauduin heti mukaan. Aluksi meita oli lahdossa kuuden hengen porukka, mutta muut janistivat tai olivat krapuloissaan ja lopulta lahdimme aamuyolla kahdestaan kohti huippua. Kuski ilmoitti, etta paatepysakki olis Mahrin kylassa 3300 metrin korkeudessa koska siita eteenpain tie muuttui lumisohjoksi. Paatimme lahtea kavellen kohti 4000 metrissa olevaa korkeinta kohtaa kun ilma oli selkea ja aurinkokin lammitteli mukavasti. Lunta tosiaan sataa nailla seuduilla, toisinaan kavelimme tiella jota reunustivat viisi metria korkeat lumivallit ja tieta yritettiin pitaa nakyvilla puskutraktoreiden avulla. Kolme tuntia kavelya loskassa ja viimassa kannatti, ylhaalla avautuivat hienot nakymat pitkalle vuoristoon ja alas laaksoon. Mahtavia lumihuippuja joka puolella ja jonkinlaisen kasityksen sai Himalajan massiivisuudesta vaikka ne korkeimmat huiput ovatkin jossain aivan muualla.. Heittelin innoissani talven ensimmaiset lumipallot ja jonkin aikaa istuskelimme ihmettelemassa lumista ymparistoa. Alkoi tupruttamaan lunta aika sakeasti ja paluu kavellen alas alkoi vaikuttamaan haasteelta. Paljon vaihtoehtoja ei ollut, mutta onneksi joitakin satoja metreja alempana alkoivat ensimmaiset autot liikkua ja saimme pummittua kyydin takaisin Mahriin. Kuski hymyili sanoen "no problem, good driver" ja hyppasimme lava-auton lavalle jaatymaan. Auto pomppi tiella ja luisui sohjossa aiheuttaen kuumottavia tilanteita kun suoraa pudotusta oli vieressa sata metria. Hullut Intialaiset kun ajavat puhkikuluneilla kesarenkailla nainkin hankalissa olosuhteissa. Matkan varrella noin joka toinen ylospain pyrkiva auto oli penkassa sudittamassa. Ehka pelottavin autoretki tahan mennessa, mutta toivottavasti lisaa samanlaisia on viela tulossa. Nauroimme hassuille Intialaisille jotka yrittivat laskettelua luultavasti ensimmaista kertaa metrin levyisilla kaistaleilla tien vieressa ja kaatuilivat pelottavan lahella jyrkanteita. Sen verran kylmaa kyytia oli, etta kun paasimme Mahriin niin kasivarsista oli tunto lahes havinnyt, mutta olo oli kuin voittajalla kun lahdimme takaisin Manalia kohti.

Jonkin verran tuli patikoitua rinteilla, mutta monesti sade keskeytti hupin ja liian monta paivaa meni istuskellessa ja odottaessa sateen loppumista. Majapaikassa oli mukavaa porukkaa joiden kanssa aika ei tullut pitkaksi, mutta melko huurteiseksi illan mittaan. Paljon oli Suomalaisia ravintoloissa ja illat alkoivat muistuttaa Suomalaista lauantaita sekoitettuna hulluilla Norjalaisilla. Eras Intialainen koti-ilta jai mieleen kaikessa erikoisuudessaan. Sain kutsun tulla syomaan eraalta kaupanpitajalta ja tottakai ilmainen ruoka kiinnosti. Menimme omakotitaloon Manalissa johon alkoi tuppaamaan porukkaa. Olohuone oli lopulta taynna, kymmenisen Intialaista, Amerikkalainen Greg ja mina katselemassa krikettia, syomassa currya ja juttelemassa niita naita. Ilta meni oikein mukavasti kukaan ei yrittanyt myyda mitaan, todella rentouttavaa. Itse talon omistaja tuli joitakin tunteja myohemmin kotiin ja maarasi noin puolet porukasta pieneen keittioon istumaan. Siella he sitten istuivat loppuillan lattialla pienessa kasassa kun isanta aloitti haastattelunsa. Alkuun kaveri vaikutti mukavalta, mutta lopulta olin valmis haistattamaan pitkat talle mulkerolle. Aina kun jotain kysyimme Gregin kanssa niin vastaus oli jotain arvostelua meista seka lansimaalaisesta kulttuurista ja puhe kaantyi aina kaverin erinomaisuuteen ja Intian ylivertaisuuteen. Paasin sentaan kuittamaan Suomen itsenaisyydesta kun alkoi ryssaksi haukkumaan. Coloradon poika sai kuulla sen verran illan mittaan, etta ilmeisesti Pohjois-Amerikasta ei loydy mitaan hyvaa. Kun olimme vihdoin lahdossa pois niin keittiossa olleet kaverit tulivat hetkeksi olohuoneeseen istumaan. Isanta alkoi ilmeisesti haukkumaan heita Hindiksi silla eraan kaverin silmat tayttyivat raivosta. En tieda liittyiko asia jotenkin kasteihin, mutta vaikutti todella ihmeelliselta eika mahtanut minun kaaliini. Todella mukavia tyyppeja kuitenkin suurin osa ja hauska ilta siihen asti kunnes isanta astui sisaan. Ihme arvoasteikkoja.

Ensimmaisen viikon Manalissa paistoi aurinko, toisen viikon satoi jaatavaa vetta. Lopulta kyllastyin kaivelemaan nenaa ja odottelemaan saiden paranemista joten pakkasin kamppeeni. Hullua oli, etta taloissa ei ole minkaanlaista lammitysta, ravintoloissa sai syoda kadet kohmeessa ja yolla tarista huoneessa. Sateinen vuoristoilma meni luihin ja ytimiin. Aurinkoisella ilmalla huikean hieno paikka kaikkine harrastusmahdollisuuksineen ja kesalla paras aika vierailla joten tanne(kin) pitaa paasta joskus uudestaan. Tiet viela hienommille seuduille pohjoiseen aukeavat kesalla ja sielta loytyy muun muassa yli 5600 metrissa kulkeva tie. Jotain mika on pakko kokea.

Manali,India

Varanasi, Intia

Varanasi taitaa olla erikoisin kaupunki missa on tullut kaytya. Jos paikkaan olisin eksynyt Intian reissun alussa niin kulttuurishokki olisi ollut melko varma. Nyt, kahden kuukauden kierroksen jalkeen, Varanasi oli oikein mielenkiintoinen paikka joka otti tiukan otteen eika meinannut paastaa irti. Jotain mystista vetovoimaa pyhassa joessa taytyy olla..

Mielenkiintoisin osa Varanasia ovat Gangesin rantaa pitkalta matkalta koristavat ghatit, kylpyportaat ja koko se elaman kirjo joka tiivistyy niiden ymparille. Niin monen nakoista hiihtajaa vastaan tulee, etta paikka tuntuu olevan repaisty joltain muulta planeetalta tai aikakaudelta. Ihmisia polttohaudataan kellon ympari ja valtavia tuhkakasoja lapioidaan jokeen pikkupoikien uidessa siina vieressa. Pyhiinvaeltajia, kerjalaisia, nupistaan kilahtaneita lansimaalaisia, valtavan kokoisia puhveleita mulkoilemassa ja tietysti kaikki ne kaupustelijat plus muut aasit ja koirat seassa. Aamuisin kaydaan kylpemassa ja iltaisin joukot keraantyvat katsomaan valon ja tulen esitysta paata sekoittavan kellojen kilinan saestyksella. Todella hieno paikka ihmeellisten ihmisten tarkkailuun. Hieman epamiellyttavaa oli huomata kun portailla istuskelin ja maistelin teeta, etta teenmyyjat tosiaan hakevat vedet suoraan joesta. Mmm.. hyvin maustettua chaita. Huomattavasti epamiellyttavampi naky oli aamuisen veneretken alussa kun nain koiran rantavedessa repimassa auki samanvarista pakettia missa ihmisia poltetaan. Joku luu sielta paistoi ja ilmeisen hyvin paistettua lihaa. Soutaja ei ollut moksiskaan vaan horppasi virkistavat vedet suoraan joesta.

Menin halpaan ensimmaisena iltana kun eras mies tuli tervehtimaan, nappasi kadesta kiinni ja lupasi paahieronnan 10 rupialla. Sehan sopi minulle, mutta ennenkuin edes huomasin niin makasin mahallani ukon puristellessa pakaroita ja paahieronta olikin muuttunut kokovartalon lapikaynniksi. Hintapyynto tasta oli tietysti 30-kertaa enemman, mutta neuvotteluiden jalkeen pistin ukon kateen 50 rupian setelin ja kavelin pois. Melko hyva hieronta vajaalla eurolla. Samana iltana noin neljasataa muuta miesta yritti samaa temppua.

Ghattien takana leviaa pikkukujien labyrintti joka on taynna muutaman nelion kokoisia seinakojuja ja aijia hengailemassa niiden ymparilla, popsimassa pikkupurtavaa ja sylkemassa purutupakkaa kaduille. Todella erikoinen sokkelo jossa tuli vastaan koko Intia ja porukoita jotka kantoivat ruumiita joen rantaan ja lauloivat ja huusivat niin etta kujat raikasivat. Ei mikaan kovin surullinen tapahtuma mita ilmeisemmin. Sontakasojen vaistely kavi iltaisin melko hankalaksi kun jatkuvat sahkokatkot pimensivat kujat ja tekivat yksin kaveltyna ilmapiirin jokseenkin pelottavaksi. Jollain ihmeella aina kuitenkin loysin majapaikan tai joenrannan mista oli helppoa suunnistaa haluamaansa paikkaan, tosin eraan kerran hullu verenhimoinen koira lahti minua seuraamaan ja halusi palan pohkeesta. Tuijotuskilpailu paattyi siihen, etta koira hiljeni ja mina jatkoin matkaa sydankohtauksen partaalla.

Varanasin kaduilla oli kaoottinen liikenne josta sain enemman kuin tarpeekseni parin paivan aikana kun etsin tietokoneen merkkihuoltoa kaupungista ja suhasin edestakaisin. Joskus voi olla uskomattoman vaikeaa saada ihmisia ymmartamaan mita haluaa, mutta lopulta kaupungista loytyi kuin loytyikin huolto joka lupasi, etta kone saadaan kuntoon ilman emolevyn vaihtoa. Jatin romun parempiin kasiin ja lupasin tulla kuunvaihteessa katsomaan miten on kaynyt. Parin viime viikon aikana tapahtuneet ei niin mukavat jutut saivat jonkinlaisen kruunauksen kun sain tietaa, etta Intian viisumiin on tullut uusi pykala vuodenvaihteessa joka hautasi suunnitellun Nepalissa kaynnin. Uusi pykala on, etta jos Intiasta poistuu niin kaksi kuukautta taytyy pysya poissa ennenkuin voi tulla maahan uudestaan. Tasta oli tottakai hyvin ristiriitaista tietoa paikallisten ja muiden matkaajien keskuudessa. Jonkinlaista poikkeuslupaa voi kai anoa, mutta eipa huvittanut lahtea Kathmanduun asti kokeilemaan onneani viranomaisten kanssa. Lisaksi olin sopivasti varannut lennon Malesiaan Kalkutasta jokin aika sitten eika sita voinut perua. Neuvoton on tosiaan pulassa toisinaan.. Mutta mita pienista, loytyy niita vuoria Intiastakin. Koetelkaa vaan, mutta katkeamaan ette saa niin kauan kuin nimeni on Zarkko Homonen. Buahaha!

Agra, Intia

Tervetuloa rakkauden kaupunkiin, toivotettiin Agrassa kun majapaikkaan rekisteroidyin. Kovin romanttista kuvaa kaupungista ei ensisilmayksella saanut hyvalla mielikuvituksellakaan. Bussin pysakki oli alueella joka oli kuin ydinpommin jaljilta ja riksamatka Taj Ganjin kaupunginosan saastaisille kaduille vei ajatukset rumempiin asioihin. Joka paikka taynna roskaa ja lehman paskaa, karpasia oli niin paljon, etta ne muodostivat valtavia parvia sontalajien ja ruokapaikkojen ymparille. Eipa tanne katuja tultukaan katsomaan vaan suurta rakkauden symbolia. Nousin ensitoikseni majapaikan kattoterassille ja siella se loisti luhistumassa olevien talojen takana jotenkin irrallaan muusta maisemasta. Ihmeellinen Taj Mahal.

Paasymaksu ulkomaalaisilta Taj Mahaliin on melko iso, 40-kertainen paikallisten maksamaan ja kovin montaa kertaa talla budjetilla matkaava ei voi puistoissa istuskella. Menin paikalle aamulla kukonlaulun aikaan ennen valtavia turistimassoja ja ennenkuin Agran lampotila nousi tuskastuttavan kuumaksi. Keskipaivalla tahan aikaan vuodesta lampoa on 40 astetta, toukokuussa lahemmas 50! Taj oli juuri niin ihmeellinen mita olin kuvitellut, valtava marmorista rakennettu arkkitehtuurin taidonnayte. Kovasti on paikan rakennuttaja, Shah Jahan, jaanyt vaimoaan kaipaamaan kun on tallaisen muistomerkin pystyttanyt. Sisalla oli oikeastaan hyvin vahan nahtavaa, marmorilaattoihin tehtyja pienia kaiverruksia jotka kirkas valo herattaa eloon, mutta ulkoa Taj Mahalin katseluun sai kulutettua tunteja. Olihan se kaunis joo, mutta enemmankin sita ihmetteli miten tama kaikki on aikoinaan saatu kasaan. Yritin metsastaa taydellista kuvaa auringonnousussa, mutta lelukamerani ei riita moisiin suorituksiin. Japanilaiset tulivat viereen zoomailemaan jarjestelmakameroillaan ja valtavilla objektiiveillaan. Aamupaivalla alkoivat turistibussit vyorya paikalle ja ymparisto muuttui melko ruuhkaiseksi. Poistuin paikalta kuuden tunnin jalkeen Taj Mahalin kuva palaneena verkkokalvoille.

Toinen iso turistinahtavyys Agrassa, linnoitus, sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien paassa Taj Mahalista. Lentokentan kiitoradan levyinen valtatie keskella ei mitaan naytti jotenkin kornilta, mutta kertoi jotain siita kuin paljon turisteja alueella liikkuu. Linnoitus oli nakemisen arvoinen paikka, mutta lammon noustessa yleinen mielenkiinto laski yhta nopeasti ja innokas kiertely muuttui varjoissa istuskeluksi. Verinen kilpailu turistien rahoista on riksakuskien ja kaikenmaailman rihkaman myyjien kesken. Huvittavaa oli, kun "linnareissun" jalkeen menin lahistolle syomaan niin samaan poytaan puski riksakuski odottamaan jotain mita en luvannut ja kaksi kaveria myymaan turhakkeita. Lopulta, pitkan tarjousten heittelyn jalkeen ostin pienen backgammon pelin noin eurolla kun alkuperainen pyynti oli 12 euroa ja sain syoda melkein rauhassa. Agra oli taynna myyjia ja riksakuskeja jotka eivat antaneet periksi millaan jos antoi vaaran signaalin puhumalla tai katsomalla silmiin. Kuivaa touhua kertakaikkiaan. Ihmisia kyyditettiin myos huviajeluilla, kamelien vetaessa isoja karryja perassaan. Yhdelle oli kaynyt helteessa heikosti ja siina se makasi kuolleena, pahvilaatikko paan suojana. Katselin surullisena tata nakya kun kauppias vieressa tokaisi hymyillen: "its a dead camel, sir!". Niinpa, mita siihen lisattavaa. Taj Mahal voitaisiin minun puolestani siirtaa johonkin muualle tai sitten antaa lipputuloista edes yksi rupia miljoonasta kaupungin kehittamiseen. Luotaan tyontava paikka Taj Mahalin muurien ulkopuolella.

Udaipur, Intia

Selvisin sittenkin Udaipuriin enkä kuollut matkalle tai joutunut mielisairaalaan. Matka oli nimittäin hemmetin pitkä ja tuskan täyttämä. Reissu alkoi bussimatkalla Goalta Mumbaihin yöllä ja kestoa neljätoista tuntia. Nukkumapaikat olivat ihan mukavat, mutta kyyti oli sellaista romurallia ilman turvavöitä, että unet jäivät minimiin. Todella rasittava yö. Aamupäivällä Ahmedabadin junaa odotellessa mahassa alkoi tuntua pistävää kipua. Ajattelin sen olevan mahatautia joka selviäisi parilla tyhjennyksellä ja nousin junaan vaikka hieman epäröinkin. Paljon myöhemmin selvisi, että kyseessä oli ilmeisesti bussimatkan aiheuttama kramppi kylkiluiden välissä joka säteili helvetillistä kipuaan. Kiipesin yläpetiin rentoutumaan, mutta aika pian liikkeelle lähdön jälkeen kipu alkoi kasvaa sietämättömiin mittoihin. Kova mahakipu on siitä paskamaista, että se vie voimat nopeasti ja vetää aivan veteläksi. Pyörin kovalla pedillä yltäpäältä hiessä kun mikään asento ei lievittänyt kipua. Kirosin, hakkasin kattoa ja painoin nyrkkiä teräviä reunoja vasten tuskissani. Kävin oksentamassa huonoa oloani pois, mutta sekään ei helpottanut. Pyysin apua naapureilta että kutsuisivat lääkärin, mutta he eivät ymmärtäneet, jatkoivat kortinpeluuta ja vaan nauroivat. Mikä ihmeen ”doctor”? Olo tuli aivan epätodelliseksi, luulin kuolevani siihen paikkaan ja katselin ohikiitäviä ihmisiä epätoivossa. Ihmiset taisivat ajatella, että olen jonkin demonin riivaama hullu ja jonkinlaista psykoosia irvistelyni takuulla muistuttikin. Kolmatta tuntia oli kulunut kun vihdoin huomasin konduktöörin käytävällä. Tämä soitti sitten lääkärin seuraavalla asemalle joka oli kahden tunnin matkan päässä. Musertava tieto ja ne seuraavat kaksi tuntia olivat uskomattoman pitkät, jossain vaiheessa olin lähellä vetää hätäjarrusta kun en enää sietänyt olotilaani. Lopulta lääkäri nousi junaan, palautti minut järkiini läpsimällä poskille ja antoi kuusi eri lääkettä mahakipuun, mitä hittoa. Ihmiset kerääntyivät ympärille katsomaan mitä tapahtuu kun heiluin tuskissani lääkärin neuvoja kuunnellen. Popsin lääkkeet ja jonkin verran ne kipua poistivat, mutta enemmänkin tekivät olosta entistä omituisemman. Ahmedabadiin saavuttaessa olin pihalla, pää turtuneena kivusta ja lääkkeistä. Siinä ihmisruuhkassa järjen lähtö ei kaukana ollut, istuin pää käsien suojassa ja toivoin parasta. Olin valmis pistämään koko reissun pakettiin ja palaamaan Suomeen, mutta pahimmat kivut olivat onneksi ohi kun yöjuna Udaipuria kohti lähti. Jossain vaiheessa yöllä huomasin, että kyljessä on hemmetin kipeä patti ja sitä hieromalla mahakipukin lähti hetkessä. Tämän kun olisi päivällä huomannut niin paljolta olisi säästynyt. Perkele. Junamatkailu oli tällä kertaa todella musertava ja ahdistava kokemus, tuli kelailtua jälkeenpäin tuntikausia mitä tapahtui ja Udaipurissa vietetyt päivät eivät niitä parhaita olleet.

Udaipur on suoraan perseestä. Niin ajattelin kun kaupunkiin saavuin, mutta kyllä mielialat siitä illalla nousivat kun auringonlaskua katselin tarunomaisissa maisemissa. Pieniä kerrostaloja kumpuilevassa maastossa, sokkeloisia kujia täynnä elämää ja kaiken keskellä, järven rannassa, valtavan kokoinen palatsi joka hallitsee maisemaa. Lähistöllä harjuja joiden päällä mitäs muutakaan kuin temppeleitä.. . . .. zzzzaaaappp!!

..sitten se tapahtui. Tietokone simahti. Pahin skenaario ei toteutunut, kaikki kuvat saatiin kovalevylta talteen, mutta muuten paskalaatikko taitaa olla mennytta kalua. Ensituomio oli: emolevy hajalla ja uuden vaihto maksaa saman verran kuin kone uutena. Tietokoneet osaavat olla paskamaisia laitteita, ei voi muuta sanoa. Blogin pito muuttuu astetta hankalammaksi vaikka paperille juttuja paljon olenkin kirjoitellut. Kuvien editointi nettikahvilassa ei oikein innosta ja skandit lahtivat hemmettiin, mutta katsotaan katsotaan mita keksitaan keksitaan.. Uutta konetta en osta ellei todella halpaa loydy. Fuck the computers. Seuraavaksi luultavasti hajoaa kamera ja sitten aivot. Singaporesta kuulemma saa halvalla elektroniikkaa, uusista aivoista en ole niin varma.

..niin, takaisin Udaipuriin. Bond-filmeista Octopussya on kuvattu kaupungissa ja sita ei voi olla huomaamatta kun ravintolat esittavat sen joka herran paiva. Kuvauksellinen kaupunki ja mahtavan kuvan alueesta saa kun menee hissilla koysirataa pitkin ylos harjun paalle. Laajalle levittaytynyt alue pastellivareissa. Paljon ei huvittanut kierrella sattuneista syista ja pari kertaa Octopussyn katseltuani vaihdoin maisemia.