Varkala, Intia

Kanyakumarista Varkalaan ei ollut kovin helppoa bussilla löytää. Juuri kun luulin liikkumisen olevan helppoa niin sain melko lyhyeen matkaan kulumaan koko päivän. Neljä eri bussia ja jo nimeltään vaikeassa Thiruvananthapuramissa pyörin asemaa ympäri kun virkailijat neuvoivat aina seuraavan luukun mistä kysellä Varkalan bussia, avuliasta porukkaa. Missään ei lukenut englanniksi sanaakaan ja olin täysin pihalla. Istuin lopulta paikoilleni ja mietin junalla menoa eteenpäin kun aika pian virkailija nappasi kädestä kiinni ja opasti minut bussiin joka meni lähemmäksi Varkalaa. Ahaa, näinkö tämä toimiikin täälläpäin. Varkalan rannalle ehdin ensimmäisenä päivänä reiluksi tunniksi ja pulikoin rantavedessä kuin juuri uimaan oppinut pikkupoika. Väsyttävän päivän muistot huuhtoutuivat mereen kuin huomaamatta.

Kallioisille rannoille on helppo juuttua pidemmäksikin aikaa ja siirtyä relaksoituneeseen todellisuuteen. Varsin unelias tunnelma rannoilla ja bambumajakylässä jossa yövyin, ei yhtään niin ruuhkainen paikka miltä aluksi näytti, oikein mukava paikka täydelliseen laiskotteluun. Ainoa häirikkö oli majani seinissä asustellut jokin, joka piti ihmeellistä naputtavaa ääntä iltaisin ja kerran vei yöunetkin kun aloin kuvittelemaan, että keskellä yötä se jokin puree itsensä vihdoinkin seinästä läpi ja syöksyy suoraan nivusiin kiinni. Luin mainion kirjan kyseisenä yönä, elokuvanakin hauskan How to lose friends & alienate people ja innostuin muutenkin lukemaan kuukauden tauon jälkeen. Vaihtokauppa sujui hyvin kirjakaupoissa joista löytyi muutama suomenkielinenkin opus. Kallion reunalla kulkee kävelytie jossa on tiheään vaatekojuja, matkanjärjestäjiä, hierontapisteitä, kirjakauppoja ja ravintoloita. Hyvää ruokaa yhtä lukuunottamatta joka paikassa missä kävin. Kaikki löhöilyyn tarvittava löytyy helposti, mutta heti tämän pääväylän takana on sellainen majapaikkojen labyrintti, että jos jotain tiettyä paikkaa lähtee etsimään niin eksyy varmasti.

Muutaman kilometrin kun jaksoi kävellä päärannalta poispäin niin löytyi hieno, pitkä hiekkaranta jossa ei juuri muita näkynyt. Pelkät meren äänet ympärillä, kuohuava vesi joka toi mieleen huurteisen lasissa ja isojen aaltojen hajotessa kuulunut murina. Palmupuita ja hiekkaa loputtomiin, hieno aution paikan tunnelma. Eräs isompi aalto teki jäynät, vei kaikki vedet mukanaan ja sukelsin suoraan pohjaan, tuntui kuin olisi hiekkapaperiin päänsä tökännyt. Otsa ruvella ja niska hellänä seuraavat pari päivää. Virtaukset olivat välillä aika kovia ja kerran pelästyin kunnolla kun lähdin uimaan rantaa kohti niin meninkin koko ajan taaksepäin. Pieni pelko vettä kohtaan on näköjään jäänyt takaraivoon Ugandan koskenlaskuista, mutta mitä pienistä. Rannalta takaisinpäin tullessa oli huvittavaa huomata kun miehet seisoivat rivissä erään pienemmän rannan reunamilla ja katselivat länsimaalaisia naisia uimassa pikku pikku bikineissään. Jäin itsekin hetkeksi katselemaan ihan vain yleisestä mielenkiinnosta erilaista kulttuuria kohtaan. Hienot merimaisemat.