Ooty, Intia

Olin suuntaamassa Mysoresta kohti länsirannikkoa ja näin jo itseni juoksemassa mereen kun sattumalta aloin illalla selailemaan matkaopasta. Ostin Intiaa varten kolme vuotta vanhan Lonely Planetin Nairobista ja hieman ovat hinnat muuttuneet, mutta karttojen ja nähtävyyksien puolesta toimiva opus. Bongasin sieltä, että Mysoren lähistöllä sijaitsee mielenkiintoisen oloisia kyliä mäkien päällä ja lähdinkin sitten aamulla kohti Ootya joka sijaitsee 2200 metrin korkeudessa. Shortsit takaisin repun pohjalle ja kohti viileämpiä seutuja. Bussimatkasta tuli yllättävän pitkä, kuuden tunnin jälkeen perillä vaikka matkaa oli vain reilut 160 kilometriä, tosin tästä meni taukoihin toista tuntia kun kuski häipyi asioilleen suunnilleen joka kyläpahasessa jota matkan varrelle osui. Alkumatka sujui hienoissa tunnelmissa kun sain mp3-soittimen vihdoin toimimaan kolmen viikon tauon jälkeen löydettyäni sopivan palikan siihen. Miten hienoa onkaan kuulla mieluistaan musiikkia kaiken melusaasteen jälkeen. Liian hienoa ja teki mieli sanoa se vieressä istuneelle karvaiselle miehellekin, mutta enpä tohtinut. Maisemat eivät luvanneet parasta kun tie meni erään kansallispuiston läpi, lehdet olivat tippuneet puista kuivuuden takia ja monia puita näkyi pystyyn kuolleenakin. Ajattelin siinä, että onpa ankeata jos tätä on Intian luonto, kuivunutta risukkoa. Tie alkoi nousta mäkeä ylös ja samalla muuttui maisema kuin taikaiskusta, kohta ympärillä näkyi pelkkää vihreää metsää ja jyrkkiä rinteitä. Ilmakin raikastui ja pistin pään ikkunasta ulos tuulettumaan. Upea tienpätkä pujotteli loppumatkan teeplantaasien ja pienten kylien läpi.

Ootyn kaukana kylästä kylä sijaitsee suojassa korkeiden harjujen keskellä ja hieman harmitti, että lähiympäristöstä ei nähnyt pitkälle alaspäin. Vuoristotunnelmaa tuli öisin kun lämpötila laski lähelle nollaa tai siltä se ainakin tuntui kun sängyssä tärisin. Otin halvan luukun jossa oli pelkät rautaristikot ikkunoina ja koko talo heilui kun bussit ajoivat metrin päästä, kodikas tunnelma iltaisin. Ooty on hieno paikka viettää muutama päivä, mutta melko nopeasti kadut oli koluttu ja aika kului lähinnä paikallaan istuskellen katujen vilinää katsellen. Rento tunnelma oli ja tapasin muutamia todella mukavia ihmisiä jotka juttelivat ilman mitään myyntitarkoituksiakin. Tämäkin paikka täynnä noita maanteiden keltaisia mehiläisiä jotka pörisevät aamusta iltaan. Hassuja vekottimia katsella ja väistellä kaduilla. Paikalliset hyppäävät pujottelemaan liikenteen sekaan, mutta omassa tekniikassa on vielä vähän hiomista. Paljon näkyi intiaanin näköisiä ihmisiä, siis intiaanin näköisiä intialaisia, ei intialaisen näköisiä intialaisia, sellaisia viiksekkäitä pulleamahaisia miehiä vaan talvisiin vaatteisiin pukeutuneita vuoristolaisia. Muutama tuli ylpeänä kertomaan kuuluvansa vuoristoheimoon, mutta aika pian keskustelu ajautui talouspoliittiseen neuvonpitoon. Jotkut paikalliset muistelivat kymmenen vuoden takaisia aikoja jolloin oli vielä hiljaista ja rauhallista. Epäilen, että koko Intiasta ei löydy enää neliömetrin kokoista rauhallista aluetta. Ihmisiä liikkumassa kaupunkien väleillä todella paljon ja näissäkin korkeuksissa sellainen kuhina, että ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki tulevat. Koskas se Intian väkiluku olikaan tuplaantunut? Hienoa on ollut ihmetellä todella erilaista meininkiä kaduilla ja busseissa, voi kestää muutaman vuoden ennenkuin tätä ymmärtää alkuunkaan, mutta yritetään. Ootyssakin oli eläväinen marketti täynnä tavaraa ja aika tuiman hajuinen kalaosasto joka vei ruokahalut muutamaksi tunniksi.
Yhden halvan, mutta hyvän ruokapaikan omistaja piti vieraskirjaa ja vedin chilit nenään kun luin, että Suomesta oli käynyt kaverukset Matti Nykänen ja Keke Rosberg jättämässä iloisia terveisiä. Eräs hauskimmista hetkistä tähän mennessä kuitenkin sattui kun poikkesin ostamaan suklaata. Kauppaa piti pariskunta jolla oli kehitysvammainen poika ja mukavia ihmisiä kaikki. Suklaan osto kesti noin tunnin verran ja juttu poukkoili laidasta laitaan koska kukaan ei ymmärtänyt mistä oli kysymys. Aina kun pääsin selvyyteen mitä isäntä yrittääkään sanoa niin vaimo kysyi jotain muuta ja taas olimme kaikki aivan pihalla. Sen verran kuitenkin selvisi kaiken nauramisen keskellä, että sain suklaata illaksi ja seuraavana aamuna palasin viemään matkalla kerääntyneitä kolikoita heille. Koskaan ei selvinnyt keräävätkö he kolikoita vai mitä niillä tekevät, mutta innoissaan olivat ja tarjosivat aamupalan.

Matka bussilla kohti Coimbatorea oli mahtavaa maisemaa. Tie meni edestakaisin ja vähitellen alaspäin jyrkkää rinnettä, apinoiden katsellessa betonivalleilla kun bussi teki tiukkoja mutkia. Näköjään hienoimmat maisemat täällä osuivat matkalla ylös ja alas, taikamaisia näkymiä varsinkin alastullessa mäkien noustessa usvan seasta korkeuksiin. Olin päästäni pyörällä kun ensimmäiseen tasaisella olevaan paikkaan saavuimme ja hyppäsin bussista pois. Tajusin vasta aseman laidalla, että hetkinen, ei se näin pieni paikka voinut olla ja juoksin takaisin bussiin. Sandaalit hukkuivat kaiken kohelluksen seassa johonkin. Parin tunnin matka oli vielä Coimbatoreen joka ei houkutellut jäämään, näytti jotenkin liian laajalle räjähtäneeltä paikalta ja haukkasin hieman liian ison siivun kun lähdin siitä heti jatkamaan Maduraita kohti. Kymmenen tuntia bussissa ja häntäluu tuntuu olevan ihmeellisesti turvoksissa.