Madurai & Kanyakumari, Intia

Intiassa on hotellien etsiminen käynyt hieman hankalammaksi kun ne ensimmäiset viisi paikkaa ovat olleet täynnä ja sitä tietää, että ne seuraavat kymmenen ovat varmasti täynnä. Koko ilta kului Maduraissakin kun etsin ensimmäisen yön rotankololle korvaajaa. Oikeaan hotelliin opastajista ei ollut pulaa. Lungeihin pukeutuneet kaverit saavat sätkän palkkioksi jos onnistuvat jonkun raahaamaan huonetta katsomaan ja hiisaavaat palkkansa silmät punaisina. Muutenkin joka paikassa käryää ja tuntuu olevan hyvinkin arkipäiväistä. Pitkän matkan bussin pysähtyessä tauolle ukot istuvat riviin sytyttämään, mutta ulkomaalaisen ei välttämättä kannata liittyä joka rinkiin. Kovilla tuomioilla pelottelevat.

Ensimmäisen yön kololla oli hyvä palvelu, aamulla oven alta oli työnnetty hindujen lehti ja ruisku. Mitä ihmettä, ruisku se oli. Jaahas, vedänpä tästä aamuherskat ja luen päivän lehden, odottakaa hetkinen tarjoilija sen teen kanssa. No ehkä ei kuitenkaan tällä kertaa. Seuraavat päivät vietin hieman siistimmässä hotellissa jossa palvelukin toimi vielä astetta paremmin. Huonepalveluun ei tarvinnut ottaa puhelua kun kaveri kävi soittamassa ovikelloa tunnin välein ja aamulla muisti soittaa huonepuhelimeen. Nälkä tuli jo siitä kun sai juosta ovelle koko ajan, mutta hyviä ruokia sitten toivatkin. Erääksi päiväksi juutuin katsomaan olympialaisia ja sitä kun Suomi nuiji Saksan lätkässä. Kisastudio oli tällä kertaa minä ja innokas huonepalvelija jolle yritin kertoa mikä laji oli kyseessä ja että Suomi oli se kotimaa. Jääkrikettiä totta tosiaan.

Kaduilla oli turhan paljon miehiä tarraamassa ranteeseen. Yhdestä tuli oikea maanvaiva kun näin tyypin aina kun poistuin hotellista ja ei tuntunut menevän perille että en ole nyt kiinnostunut hänen palveluistaan. Sitkeitä kavereita, jotka tekevät ajatuksen kuumilla kaduilla kävelystä toisinaan tukalaksi. Taidan näyttää liian turistilta, täytyy varmaan kasvattaa viikset.

Maduraissa on suuri Sri Meenakshin temppeli joka huokui historiaa kun sen korkeita käytäviä katselin. Mystinen tunnelma, kynttilät valaisivat ja ihmiset sotkivat naamansa jauhoilla, pyörivät patsaita ympäri tai vaan paikoillaan heittäytyen maihin suutelemaan lattiaa. Muutama paikka oli kielletty muilta kuin hindulaisilta, näyttivät savuisilta luolilta. Paljon oli palvottavaa ja yksi erikoisen näköinen norsu. Tämän pyhän eläimen tehtävänä oli koskettaa ihmisiä kärsällään päälaelle. Pelottavalla otuksella oli hypnoottinen katse ja se liikkui edestakaisin kuin transsissa. Jäädyin paikoilleni. Mitä se minua koko ajan tuijottaa, lakkaisi nyt tuijottamasta hyvät Jumalat. Ulkopuolella kohosivat mahtavan kokoiset tornit, gopuramit, joita on kaksitoista. Korkein näistä on viisikymmentä metriä ja kaikki täynnä värikkäitä yksityiskohtia, ihmisiä ja eläimiä eri kerroksissa. Näitä katsellessa meni tunteja ja olen melko varma, että näin kahden patsaan vinkkaavan silmää kun olin ottamassa valokuvaa, mutta en miettinyt asiaa sen enempää kun molemmat sattuivat olemaan viiksekkäitä miehiä. Ehkä se oli Brahman joka lähetti terveisiä.

Intian eteläkärki oli liian lähellä ohitettavaksi ja lähdin Kanyakumaria kohti hieman pöllähtäneellä mielialalla. Ei tuntunut käynnistyvän koko päivänä. Bussiasemalla sain kuulla, että seuraava suora linja menisi vasta kolmen tunnin päästä, mutta läheiseen Nagercoiliin busseja kulki useammin. Nagercoilissa kaikki neuvoivat eri bussiin ja oikeaa ei tuntuvan osuvan kohdalle. Oli varmasti ihmisillä nauramista kun roikuin vauhdissa olevien bussien ovensuussa kyselemässä Kanyakumaria ja hypin nolona pois. Monen yrityksen jälkeen löysin lopulta itseni täyteen ahdetusta ruuhkabussista matkalla oikeaan osoitteeseen. Tiivis oli tunnelma ja sain sopivasti seisomapaikan tankopuristuksella. Ihmiset hyppivät ikkunoista ulos pysäkeillä kun käytävällä oli pattitilanne. No onneksi ei tarvinnut ovesta ulkona roikkua koko matkaa vaikka jotkut tuntuivat nauttivan siitäkin.

Olin tuntia ennen auringonlaskua perillä ja nopeasti siirryin merenrantaan haistelemaan tuulia. Vihdoinkin meren äärellä ja samalla Intian eteläkärjessä. Kolme kuukautta paahtavan auringon alla, eikä yhtään hullumpaa touhua tähän mennessä. Fiilistelin siinä auringon laskiessa kun yhtäkkiä jouduin hihittelevän poikajoukon yllättämäksi ja kysymysten tulvaan. Salamavalot räiskyivät, kaikki oli ohi nopeasti ja jäin ihmettelemään mitä tapahtuikaan. Päivällä sattui muitakin hauskoja juttuja mikä sai miettimään onko poskessa joku merkki kun kaikki tuntuvat yhtäkkiä olevan kiinnostuneita. Erikoisin asia tapahtui bussimatkalla kun viereen istunut mies tuijotti tunnin verran sanomatta sanaakaan. Söi mandariineja ja tuijotti. Parasta matkaseuraa ikinä.

Kanyakumarin isoin temppeli näytti vanhalta varastohallilta ja jätin käymättä, sisältä luultavasti hienoin paikka kaikista. Parisataa metriä meren rannasta oli kaksi muistomerkkiä jotka olivat iltavalaistuksessa hienoa nähtävää, mutta päivällä aika nopeasti kierrettyinä. Korkea, julman näköinen graniittipatsas on pystytetty tamilirunoilijan kunniaksi vuosituhannen vaihteessa ja kallion päälle mandapam erään filosofin muistolle joka jumitti kolme päivää samaisen kallion päällä ennen lähtöään uskonnolliselle matkalleen. Kanyakumari oli nopeasti nähty eikä samoja paitakojuja ja korukujia kovin kauaa jaksanut kierrellä kun ei sitä kunnon uimarantaakaan löytynyt. Tulipahan käytyä hyviä kalaruokia maistelemassa.

Ooty, Intia

Olin suuntaamassa Mysoresta kohti länsirannikkoa ja näin jo itseni juoksemassa mereen kun sattumalta aloin illalla selailemaan matkaopasta. Ostin Intiaa varten kolme vuotta vanhan Lonely Planetin Nairobista ja hieman ovat hinnat muuttuneet, mutta karttojen ja nähtävyyksien puolesta toimiva opus. Bongasin sieltä, että Mysoren lähistöllä sijaitsee mielenkiintoisen oloisia kyliä mäkien päällä ja lähdinkin sitten aamulla kohti Ootya joka sijaitsee 2200 metrin korkeudessa. Shortsit takaisin repun pohjalle ja kohti viileämpiä seutuja. Bussimatkasta tuli yllättävän pitkä, kuuden tunnin jälkeen perillä vaikka matkaa oli vain reilut 160 kilometriä, tosin tästä meni taukoihin toista tuntia kun kuski häipyi asioilleen suunnilleen joka kyläpahasessa jota matkan varrelle osui. Alkumatka sujui hienoissa tunnelmissa kun sain mp3-soittimen vihdoin toimimaan kolmen viikon tauon jälkeen löydettyäni sopivan palikan siihen. Miten hienoa onkaan kuulla mieluistaan musiikkia kaiken melusaasteen jälkeen. Liian hienoa ja teki mieli sanoa se vieressä istuneelle karvaiselle miehellekin, mutta enpä tohtinut. Maisemat eivät luvanneet parasta kun tie meni erään kansallispuiston läpi, lehdet olivat tippuneet puista kuivuuden takia ja monia puita näkyi pystyyn kuolleenakin. Ajattelin siinä, että onpa ankeata jos tätä on Intian luonto, kuivunutta risukkoa. Tie alkoi nousta mäkeä ylös ja samalla muuttui maisema kuin taikaiskusta, kohta ympärillä näkyi pelkkää vihreää metsää ja jyrkkiä rinteitä. Ilmakin raikastui ja pistin pään ikkunasta ulos tuulettumaan. Upea tienpätkä pujotteli loppumatkan teeplantaasien ja pienten kylien läpi.

Ootyn kaukana kylästä kylä sijaitsee suojassa korkeiden harjujen keskellä ja hieman harmitti, että lähiympäristöstä ei nähnyt pitkälle alaspäin. Vuoristotunnelmaa tuli öisin kun lämpötila laski lähelle nollaa tai siltä se ainakin tuntui kun sängyssä tärisin. Otin halvan luukun jossa oli pelkät rautaristikot ikkunoina ja koko talo heilui kun bussit ajoivat metrin päästä, kodikas tunnelma iltaisin. Ooty on hieno paikka viettää muutama päivä, mutta melko nopeasti kadut oli koluttu ja aika kului lähinnä paikallaan istuskellen katujen vilinää katsellen. Rento tunnelma oli ja tapasin muutamia todella mukavia ihmisiä jotka juttelivat ilman mitään myyntitarkoituksiakin. Tämäkin paikka täynnä noita maanteiden keltaisia mehiläisiä jotka pörisevät aamusta iltaan. Hassuja vekottimia katsella ja väistellä kaduilla. Paikalliset hyppäävät pujottelemaan liikenteen sekaan, mutta omassa tekniikassa on vielä vähän hiomista. Paljon näkyi intiaanin näköisiä ihmisiä, siis intiaanin näköisiä intialaisia, ei intialaisen näköisiä intialaisia, sellaisia viiksekkäitä pulleamahaisia miehiä vaan talvisiin vaatteisiin pukeutuneita vuoristolaisia. Muutama tuli ylpeänä kertomaan kuuluvansa vuoristoheimoon, mutta aika pian keskustelu ajautui talouspoliittiseen neuvonpitoon. Jotkut paikalliset muistelivat kymmenen vuoden takaisia aikoja jolloin oli vielä hiljaista ja rauhallista. Epäilen, että koko Intiasta ei löydy enää neliömetrin kokoista rauhallista aluetta. Ihmisiä liikkumassa kaupunkien väleillä todella paljon ja näissäkin korkeuksissa sellainen kuhina, että ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki tulevat. Koskas se Intian väkiluku olikaan tuplaantunut? Hienoa on ollut ihmetellä todella erilaista meininkiä kaduilla ja busseissa, voi kestää muutaman vuoden ennenkuin tätä ymmärtää alkuunkaan, mutta yritetään. Ootyssakin oli eläväinen marketti täynnä tavaraa ja aika tuiman hajuinen kalaosasto joka vei ruokahalut muutamaksi tunniksi.
Yhden halvan, mutta hyvän ruokapaikan omistaja piti vieraskirjaa ja vedin chilit nenään kun luin, että Suomesta oli käynyt kaverukset Matti Nykänen ja Keke Rosberg jättämässä iloisia terveisiä. Eräs hauskimmista hetkistä tähän mennessä kuitenkin sattui kun poikkesin ostamaan suklaata. Kauppaa piti pariskunta jolla oli kehitysvammainen poika ja mukavia ihmisiä kaikki. Suklaan osto kesti noin tunnin verran ja juttu poukkoili laidasta laitaan koska kukaan ei ymmärtänyt mistä oli kysymys. Aina kun pääsin selvyyteen mitä isäntä yrittääkään sanoa niin vaimo kysyi jotain muuta ja taas olimme kaikki aivan pihalla. Sen verran kuitenkin selvisi kaiken nauramisen keskellä, että sain suklaata illaksi ja seuraavana aamuna palasin viemään matkalla kerääntyneitä kolikoita heille. Koskaan ei selvinnyt keräävätkö he kolikoita vai mitä niillä tekevät, mutta innoissaan olivat ja tarjosivat aamupalan.

Matka bussilla kohti Coimbatorea oli mahtavaa maisemaa. Tie meni edestakaisin ja vähitellen alaspäin jyrkkää rinnettä, apinoiden katsellessa betonivalleilla kun bussi teki tiukkoja mutkia. Näköjään hienoimmat maisemat täällä osuivat matkalla ylös ja alas, taikamaisia näkymiä varsinkin alastullessa mäkien noustessa usvan seasta korkeuksiin. Olin päästäni pyörällä kun ensimmäiseen tasaisella olevaan paikkaan saavuimme ja hyppäsin bussista pois. Tajusin vasta aseman laidalla, että hetkinen, ei se näin pieni paikka voinut olla ja juoksin takaisin bussiin. Sandaalit hukkuivat kaiken kohelluksen seassa johonkin. Parin tunnin matka oli vielä Coimbatoreen joka ei houkutellut jäämään, näytti jotenkin liian laajalle räjähtäneeltä paikalta ja haukkasin hieman liian ison siivun kun lähdin siitä heti jatkamaan Maduraita kohti. Kymmenen tuntia bussissa ja häntäluu tuntuu olevan ihmeellisesti turvoksissa.

Bengaluru & Mysore, Intia

Lento oli Bengalurussa aamuyöllä. Sharjahista Bengaluruun lentänyt kone oli täynnä kännisiä venäläisiä enkä saanut nukuttua hetkeäkään viinan ja hajuveden tuoksun keskellä. Odottelin kentällä vielä kolme tuntia, että aurinko nousee ja lähdin etsimään sänkyä. Bussi jätti minut johonkin lähelle rautatieasemaa, keskelle liikennekaaosta. Kuski ei osannut näyttää kartasta missä kohtaa olimme ja katujen nimiä ei tuntunut löytyvän mistään. Hetken ihmettelyn jälkeen hyppäsin riksan kyytiin ja kerroin moneen kertaan mille kadulle halusin, mutta silti mies vei minut paikkaan mistä sai luultavasti pienen palkkion. Olin liian väsynyt väittelemään ja annoin asian olla koska hotelli oli hyvä hintaansa nähden. Unien jälkeen löysin seuraavaksi päiväksi samantasoisen paikan muutaman euron halvemmalla.

Bengalurussa ei parin päivän aikana vastaan tullut oikeastaan mitään ihmeellistä. Helppo, mutta hieman tylsä lähtö Intian reissulle. Kaupungin keskustan toisella puolen rakennettiin kovaa vauhtia korkeita toimistorakennuksia ja metrolinjaa, Intian IT-kaupunki on kovassa nosteessa. Varakkaan näköistä porukkaa vastaan käveli ja paljon nörtin perikuvia. Tylsää leveää katua loputtomiin ja samat merkkiliikkeet jotka löytyvät joka maasta. Käsittämätön liikennevirta ei tauonnut hetkeksikään ja sai tajuamaan, että alueella asuu tosiaan vajaat kuusi miljoonaa ihmistä. Tuntui siltä kuin olisi eksynyt keskelle valtavaa liikenneympyrää josta autot vain kävivät hakemassa vauhtia. Äänitorvien korvia hellivä meteli joka puolella. Parin tunnin kävelyn jälkeen kurkku oli kipeä ja silmiä kirveli pakokaasujen jäljiltä. Pari askia kun polttaa norttia putkeen niin saattaa tuntua yhtä mukavalta.

Vanha puoli kaupungista oli paljon mielenkiintoisempi. Ahtaita katuja ja kujia tupaten täyteen pieniä kojuja. Jokaiselle kaupattavalle tavaralle oma korttelinsa. Ihmisiä tulvi joka suunnasta päätä sekoittavalla vimmalla, lehmät ja koirat seikkailivat kaaoksen seassa. Miehiä kusemassa tai nukkumassa keskellä katua ja työmiehiä pelaamassa krikettiä rakennustyömaalla, naisia koristeellisissa ja värikkäissä asusteissa. Pujottelin eteenpäin tietämättä missä olen ja tuli hassu olo, en vain pystynyt olemaan hymyilemättä. Kevyt ja onnellinen olo vaikka meteliä ja hälinää riitti loputtomiin. Tämä oli enemmän sitä mitä Intiasta olin kuvitellut.

Ensimmäinen bussikyyti Intiassa sujui helposti valtion bussilla, suorastaan luksusta Afrikan matatujen jälkeen. Mysore näytti hienolta pikkukaupungilta, asukkaita noin miljoona. Turisteja tuntui olevan liikkeellä yhtä paljon. Keskustan katukuvaa hallitsi 1912 rakennettu upea maharajan palatsi ja paljon muutakin nähtävää löytyi pieneltä alueelta, hienoja patsaita ja rakennuksia. Kävin katsomassa minkälaisissa oloissa hallitsija on päiviään kulutellut ja massiivisen kokoinen tämä paikka oli. Palatsi korvasi aikoinaan vanhan puisen palatsin joka paloi maan tasalle. Kameraa ei saanut sisälle ottaa, mutta luultavasti tämäkin rakennus murenisi vuodessa turistivirtojen salamavalojen loisteessa jos tämä sallittaisiin. Oli korkeita käytäviä täynnä pieniä yksityiskohtia katossa sekä lattiassa ja värejä kuin Intialaisessa ruoassa. Kullasta tehty iso tuoli jossa kuningas on miettinyt kuninkaallisia ajatuksiaan ja vieraille hopeasta ja lasista tehdyt upeat istuimet. Lasikattoiseen huoneeseen jossa kuninkaallinen perhe on pitänyt seremonioitaan, johdatti korkeat hopeasta tehdyt ovet ja palatsin etupihalle avautui värikkäitä pylväitä täynnä oleva sali jossa maharaja on käynyt esittäytymässä kansalle. Osuin paikalle sunnuntaina jolloin palatsi valaistaan illalla kymmenillä tuhansilla lampuilla ja mahtavan näköinen oli paikka silloinkin.
Sain palatsikierroksen jälkeen omituisen ajatuksen lähteä käymään kaupungin eläintarhassa. Kuumuus on tainnut pehmentää pääni, sillä en ole koskaan pitänyt eläintarhoista ja lisäksi Afrikassa näitä samoja eläimiä näkyi luonnossakin vapaana. Sama surkea olo näissä aina tulee kun näkee tiikerin kiertämässä kahden metrin ympyrää kolmen metalliaidan takana tai apinoita epätoivoisesti puremassa häkkinsä verkkoja vapauteen. Ei tämä sieltä pahimmasta päästä ollut, mutta ei mitään muuta nähtävää kuin tylsistyneitä eläimiä makoilemassa varjoissa. Yksi tylsistynyt eläin poistui pikavauhtia ulos ja kaupungin markettialueelle jossa oli huomattavasti enemmän nähtävää. Hieno sekoitus värejä ja hajuja. Hedelmiä, mausteita, tuoksuöljyjä, vihanneksia ja kaikenmaailman turhakkeita. Kukkia ja niiden parissa työskenteleviä ihmisiä oli paljon. Nuoret miehet pitivät hauskaa kustannuksellani ja sain ruusun Tino Singhin näköiseltä myyjältä. Ihanaa. Kiersin alueen, napsin kuvia ja ostin repun täyteen hedelmiä.

Paras kosketus Intiaan on tullut ruoan kautta. Jotain niin herkullista. Parin päivän aikana olen mättänyt aivan järkyttävän määrän ruokaa napaani. Monenmoista lättyä, tahnaa, kastiketta ja lihaa on tullut maisteltua. Ja todella halvalla. Jos Afrikassa yksi ateria riitti päivässä ja paino tippui vajaat kymmenen kiloa niin tällä tahdilla en mahdu lentokoneen penkkiin Intiasta poistuessa. Hieman ikäviäkin uutisia tuli viikonloppuna kun Punen kaupungissa oli pommi-isku turistien suosimassa paikassa ja Bengalurussa nuoriso on mellakoinut. Taidanpa siirtyä tästä johonkin pieneen kylään uutisten ulottumattomiin.

Vuodatus

Epätoivoa Afrikanmaalla muutama päivä takana. Intian suurlähetystö ei kyllä parasta kuvaa maastaan antanut. Ei siinä kahden viikon viisumin odottelussa mitään ihmeellistä varmaan Intialaisittain ole, mutta tapa millä aikaa venytettiin oli todella ärsyttävää. Asiat voisi tehdä toisinkin, esimerkiksi kertoa ihmisille viisumihakemusta jätettäessä tarvittavat tiedot kerralla eikä siten, että kolmannellakin käynnillä tulee tietoa kuinka viisumi maksetaan ja noudetaan. Aamulla maksu, iltapäivällä nouto, kuului rasvalettisen viiksiniekan suusta kun torstaina iltapäivällä jälleen kerran lähetystössä kävin tarkoituksena maksaa viisumi. Perjantaina aamulla palasin turhautuneena takaisin. Nyt onnistui maksu ja tiedustelin olisiko mitään mahdollisuutta saada viisumia iltapäiväksi. Kyllä on, vastattiin kaltereiden takaa ja kysyttiin puhelinnumeroani. Kerroin sitten suomalaisen kännykkäliittymäni numeron jolloin mies nappasi passini käteensä, tutkaili sitä muutaman minuutin ja vastasi, että ei olekaan mahdollista koska eivät voi soittaa tähän numeroon ja viisumi on valmis noudettavaksi maanantaina iltapäivällä. Huonoin selitys ikinä ja päässä kiehui. Olin elätellyt toiveita, että pääsisin vihdoinkin pois Kampalasta, mutta taas tuli pari päivää lisää. Erittäin turhauttavaa. Maanantaina iltapäivällä ties kuinka mones käynti lähetystössä ja olin päättänyt, että tämä saa olla viimeinen kerta. Olin jo maksanut bussimatkan Nairobiin samalle illalle ja jos viisumia ei nyt tippuisi niin pyytäisin passini takaisin ja Intian reissu jäisi tekemättä. Sadisti viiksimies ilmeisesti aisti tuskan kaikkien meidän viisumia odottelevien kasvoilta sillä show oli vertaansa vailla. Selvästi näki, että ulkomaiset passit ovat nipussa miehen edessä pöydällä, mutta niitä kuulemma vielä valmisteltiin. Uskomaton tyyppi. Selaili kalenteriaan kovinkin tärkeän näköisenä, leikkasi kulmia pois vanhoista passeista, tarkasteli kynsiään, välillä huuteli onko Intian passin noutajia ja käveli edestakaisin toimistossa happaman näköisenä. Aika kului ja viisumien noutoaika meni umpeen. Epätoivo ja ärtymys valtasi mielen. Miksi tämän miehen tarvitsee kiusata ihmisiä? Olin jo varma siitä, että viisumi jäisi tänäänkin saamatta, mutta omituinen asia tapahtui. Mies nappasi yllättäen passit käteensä ja vihdoinkin alkoi jakamaan niitä. Hiljainen viivytystaistelu päättyi lopultakin. Sain omani ja juoksujalkaa poistuin lähetystöstä. Aikaa Nairobin bussin lähtöön jäi noin tunti kaiken odottelun jälkeen ja kiirettä piti siihen ehtiä. Kolmen kuukauden viisumin lopulta sain, mutta kalliiksi tuli tämä lappu Kampalasta hankittuna. Omituista touhua. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea Intiassa odottaa...

Viidentoista tunnin bussimatkan jälkeen olin aamulla Nairobissa täysin hajalla. En ehtinyt syömään Kampalassa ja lisäksi sain nukuttua ehkä muutaman tunnin koko matkalla. Onneksi sentään hotelli löytyi helposti ja olin päättänyt jatkaa Intiaan seuraavana päivänä, Nairobi ei napannut. Lähdin etsimään nettikahvilaa jossa voisin varata ja maksaa lennon, ei pitäisi olla iso homma ja kohta pääsisin syömään ja nukkumaan. Niinhän sitä luulisi. Nyt ongelmaksi muodostui se, että Nairobin kokoisesta suurkaupungista ei löytynyt ainoatakaan nettikahvilaa jonka tietokoneisiin olisi asennettu pieni ohjelmanpätkä nimeltään Java. Lisäksi yhteydet olivat niin hitaita, että ohjelman lataus olisi kestänyt ikuisuuden ja pankkini nettisivusto ei toimi ilman tätä. Oma tietokone on alkanut temppuilemaan sopivasti ja jätin sen hotellille joten kaikki oli jälleen sopivasti pielessä. Kiersin parin tunnin aikana luultavasti kaikki keskustan nettikahvilat ja olin todella epätoivoinen. Tapahtuuko tämä sama nyt tietokoneiden kanssa mikä Kampalassa tapahtui Intialaisen virkailijan kanssa. Ei voinut olla totta että taas jumiutuisin paikoilleni sillä seuraava lento oli vasta neljän päivän päästä. Migreeni iski ja näin sahalaitaa. Muutama tunti aikaa varata lento seuraavalle päivälle. Palasin hotellia kohti allapäin ja päätin vielä kokeilla yhtä paikkaa. Ihmeellistä, mutta tästä kaikkein rähjäisimmästä paikasta löytyi se pirun Java asennettuna ja lisäksi yhteydet toimivat ällistyttävän nopeasti. Varasin lennon muutamassa minuutissa ja ihmettelin mikä omituinen kirous minun päälleni on langetettu.

Viimeisinä päivinä Afrikassa ymmärsin kuitenkin erään asian. Mitä enemmän yrittää kiirehtiä, sitä hitaammin asiat tuntuvat etenevän. Tähän mennessä minulla ei ole ollut kiire mihinkään ja kaikki on sujunut helposti omalla painollaan. No, hyvä saada pientä stressiä pääkoppaan välillä jotta aivotoiminta ei kokonaan pysähdy, sen verran rento ilmapiiri Afrikasta löytyy. Alkuperäinen suunnitelma Victoria-järven kierroksesta ei lopulta toteutunut, mutta enpä toisaalta tiennyt Ugandan olevan niin mahtava paikka. Olin ajatellut muutaman viikon maassa viettää, mutta pärähdin täysin sen luontoon ja ihmisiin. Seitsemän viikkoa meni todella nopeasti. Keniastakin jäi hienoja muistoja kolmelta viikolta ja Afrikkaan täytyy päästä ehdottomasti joskus takaisin. Mutta nyt on jollain tavalla helpottavaa päästä pois ja jatkamaan matkaa..

Sipi Falls, Uganda

Jätin Intian viisumihakemuksen Kampalassa. Netistä luin, että käsittelyyn menisi 4-5 arkipäivää. Hyvää aikaa vähän juhlia, olihan vuodenvaihteesta jo pitkä aika. Korjattuani hakemusta muutamaan kertaan muun muassa tulostamalla pankkitilini saldon netistä ja kirjoitettuani selvityksen siitä miksi jätän hakemuksen Kampalaan enkä Helsinkiin, ilmoitti virkailija tylsistyneenä ja tylysti, että hakemuksen käsittelyyn menisi vähintään kymmenen päivää ja ehkä saisin kuukauden viisumin normaalin puolen vuoden sijasta, lisäten perään jotta turha tulla kyselemään aikaisemmin. Selvä homma, kiitos ja näkemiin. Koska passini oli lähetystössä niin eipä tullut Keniaan lähdettyä vaan otin suunnaksi itä-ugandan ja Mbalen kaupungin lähistöllä sijaitsevat Sipin putoukset. Matka hemmetin kuumasta Mbalesta oli kiemurtelevaa vuoristotietä vajaan 2000 metrin korkeuteen yhteistaksin kyydissä, jossa näin ensimmäistä kertaa mustien miesten hikoilevan muualla kuin urheiluareenoilla. Mahdottoman kuuma päivä. Perillä oma t-paita ja shortsit olivat läpimärät ja hieman nolona autosta poistuin kun näytti siltä kuin olisin vaatteet päällä uimassa käynyt.

Ällistyttävän hienot näkymät ylhäältä Sipin kylästä avautuivat ja ensimmäinen majapaikka sijaitsi suoraan korkean kallion reunalla. Pudotusta vajaat sata metriä ja turva-aidoista ei tietoakaan, mainio paikka hoitaa korkean paikan kammoa kun päätä huimasi ja mahasta kouraisi aina alaspäin katsoessa. Edessä avautui laaja maisema josta näki vähän liioitellen puolet Ugandasta, hieman samanlaista kuin olisi lentokoneesta taivaanrantaa katsellut. Ympäristössä paljon hienoja istuskelupaikkoja joissa vierähti tunti tai pari ohimennen, pystysuoria kallioita joissa Elgon-vuorelta virtaavan veden muodostamia vesiputouksia. Isoin putous oli noin sata metriä korkea, mutta leveyttä vain muutamia metrejä. Ei putouksissa sinänsä mitään mullistavaa ainakaan näin kuivalla kaudella, mutta istuivat hienosti maisemaan.

Ehdin olla paikalla noin viisi minuuttia kun puskista ilmestyi Thomas, mainio opas joka kovasti halusi, että tekisimme päivittäin pienen retken ympäristöön ja voisimme vaikka ajaa moottoripyörillä vuorille. Mutta kun minä typerys olin hukannut rahani Kampalan yöhön, en voinut, en kyennyt. Mukavan oloinen kaveri joka hiljalleen rakenteli itselleen taloa ja yrittää elättää vanhaa äitiänsä siinä sivussa. Bisnesmiehen vikaa oli ja selkeät suunnitelmat. Talo pystyyn, opashommia urakalla, rahaa säästöön ja sitten monta vaimoa. Rahoitin miehen unelmia sen verran, että kävimme kiertämässä muutaman vesiputouksen joka oli mukava parin tunnin aamulenkki ylärinteeseen. Ilman opasta täällä olisi vaiketa maastossa liikkua. Matkalla ylös maanomistajat veloittivat läpikulkumaksuja ja polkuja meni joka suuntaan viljelmien seassa, yksin olisi saattanut joutua vaikka ison vihreän banaanin syömäksi. Kierrokseen kuului myös vierailu Thomasin rakennustyömaalla ja viisikymmentä dollaria uupui vielä siitä, että talosta saataisiin seinät tilkittyä. Kunnon mullalla, ei millään elefantin paskalla. Parasta onnea Thomasille varsinkin niiden naisten kanssa.

Kylän ympäristössä oli paljon nähtävää ja päiväkävelyillä näki pökerryttäviä maisemia, vesiputouksia sekä paljon paikallisia ihmettelemässä kävelevää valkoista miestä. Keskipäivällä oli sen verran lämmintä, että kuulemma vain hullut liikkuvat kävellen. Kiitos, nyt tuli sillekin varmistus. Aika sekopäistä touhu eräänä päivänä olikin kun himotti kävellä aina vaan pidemmälle ja seuraavan harjun päälle tajuamatta, että kun juomavedet loppuvat niin ei ole rahaa mukana ostaa lisää ja lähes konttaamiseksi taivallus paluumatkasta meni. Välimatkoja on vaikea arvioida näin laajassa ympäristössä. Ja veden tarvetta. Iltaisin paikka oli todella hiljainen ja aktiviteettina oli lähinnä löhötä ja lääkitä sitkeänä jatkuvaa yskää paikallisilla rohdoksilla. Sähköjohdot menivät kylän läpi jonnekin, mutta yhtenäkään iltana en nähnyt ainuttakaan sähkölamppua palavan missään. Tästä aiheutui pieni ongelma eräänä iltana kun kävelin katselemaan auringonlaskua mäen päälle, unohdin ottaa taskulampun mukaan ja loppuillasta jouduin kilometrin verran hoipertelemaan pilkkopimeässä takaisinpäin. Kävi nimittäin niin, että tapasin ylhäällä paikallisia nuoria jotka kutsuivat kotiinsa teelle ja matookea syömään. Mahtavan vieraanvaraisia ja mukavia ihmisiä, mutta kun puhe kääntyi perinteiseen eli naimisiinmenoon tyttärien kanssa niin oli aika poistua yöhön. Auringonlasku ylhäällä oli ikimuistoinen tulipallon värjätessä vaaleansinisen taivaan hiljalleen keltaisesta oranssiksi ja lopulta hehkuvan punaiseksi tulimereksi.

Lähettäjä Sipi Falls, Uganda

Muutaman yön vietin vastapäätä ensimmäistä majapaikkaa. Iltaisin korkealla rinteellä tuuli puhalsi kovaa, tuntui siltä kuin mökki olisi lähtemässä lentoon kattopeltien nauraessa ja puiden suhistessa. Ehkä aamulla heräisin jostain toisesta kylästä hyvällä onnella jos laskeutuminen onnistuisi. Istuin terassilla jumiutuneena tuoliin, katselin tähtiä ja aivan kuin olisin leijaillut avaruudessa. Ympäristö oli täysin pimeä ja tähdet loistivat valoa jostain tuhansien vuosien takaa, maaginen paikka ihmetellä ihmisen osaa universumissa. Hetkinen. Olen tainnut hukata itseni. Kuka minä olen, mistä olen tulossa ja miten ihmeessä minä tänne eksyin? Olenko kotona vai matkalla jonnekin? Havahduin pölhöistä ajatuksistani siihen kun vuorten yli alkoi kajastaa valoa. Olinko nukahtanut ja aurinko alkoi jo nousta vai oliko se ufojen hyökkäys? Odottelin ihmeissäni mitä tulisi tapahtumaan. Valo kirkastui vieden osan tähdistä mennessään ja tulipahan tämäkin nähtyä. Pieni pallo sieltä nousi, ei kuitenkaan vieraita muilta planeetoilta vaan kuu. Omituista, odotin jotain kuin kuuta nousevaa ja kuu sieltä lopulta nousikin. Tulin kuuhulluksi, katselin tuota kuollutta palloa loppuyön ja nauroin hölmöille ajatuksilleni. Saa nähdä mitä ovat saaneet aikaan Intian lähetystössä tällä välin..




Jarkko Huumonen