Takengon, Ketambe & Berastagi, Indonesia

Paatin ottaa vaihtoehtoisen reitin Toba-jarvelle viileiden ylamaiden kautta kun teki mieli menna sivuun silta kaikkein tallatuimmalta reitilta. Liikkuminen minibusseilla kapeilla ja kuoppaisilla teilla oli hidasta, mutta hienot maisemat tekivat bussissa istumisesta toisinaan jopa mukavaa. Jotkut kuskit tosin soittivat musiikkia aivan jarkyttavan kovalla ja subbarit jytisivat. Korvatulpat korvissa aanentaso oli jo siedettava ja takana istuessa sai ilmaisen aanihieronnan.

Ensimmaisen pysahdyspaikka oli Takengon joka olikin yllattavan iso kaupunki Laut Tawar-jarven rannalla, odotin nakevani hiljaisen pikkukylan, mutta kaduilla oli taysi hulina paalla aamusta iltaan. Hienolla paikalla kaupunki on, jarven rannassa ja harjujen ymparoimana, onneksi nain silla muuten paikka olisi suoraan sanottuna tylsa ja polyinen tuppukyla. Maisemat tekivat siita ihan siedettavan paikan ja ihmiset olivat ystavallisen oloisia vaikka pienia kommunikaatiovaikeuksia ilmeni. Kun tulin Indonesiaan niin ostin kirjan kielen opiskeluun, mutta Pulau Wehilla opiskelut jaivat ja Takengonissa oli mukava huomata, etta kukaan ei puhu Englantia. Minun Indonesian kielen taitoni on talla hetkella numerot, muutamia lauseita ja kuullun ymmartaminen nolla joten olo oli kuin ulkoavaruudesta tipahtaneella muukalaisella kun yritin saada selvaa siita mita ihmiset sanoivat. Holmistynyt hymy naamalla ja kadet levallaan jatkuvasti. Kaikilla tuntui olevan jotain asiaa, taalla ei selvastikaan kovin paljon turisteja liiku ja ihmiset keraantyivat ymparille monesti katselemaan kun pysahdyin paikoilleni. Paivani julkkiksena, joopa joo. Kuulin niin paljon "Hello Mister!"-huutoja kaduilla, etta iltarukousten kajahtaessa moskeijoiden kaiuttimista kuulin eraan miehen ulvovan pelkkaa "hellooooo misteeeeeeerrr"-huutoa mikrofoniinsa. Sekopaista. Onneksi loytyi se jarvi lahelta. Vuokrasin puisen kanootin ja meloin pakoon julkisuuden kiroja. Jarvelta naki ymparoivat harjut hienosti ja joku vuorikin kohosi taustalla. Mukavaa ajanvietetta ja hiljainen ymparisto, jarvimaisema sopii Suomalaiseen mielenlaatuun kuin lihapullat tuliseen Sumatralaiseen nuudelisoppaan. Melko kiikkera vehje oli, mutta mukaan hypannyt avustajapoika piti hyvin huolta siita etten koheltanut itseani jarveen. Paljon muuta tekemista Takengonista en sitten loytanytkaan kuin todella hyvanmakuisen kahvin juontia ja netissa roikkumista.

Takengon-Ketambe vali oli tuskaisen pitka, valimatka on suhteellisen lyhyt kartalla, mutta matkaan kului noin kymmenen tuntia. Jylhimmat maisemat olivat onneksi talla valilla. Paljon nakyi uneliaita pikkukylia joissa tienreunat olivat taynna jyvia ja papuja kuivumassa ja ihmiset loikoilemassa varjoissa. Ketambe oli sellainen pikkukyla mita lahdin matkan varrelta etsimaan ja todella mukava paikka pysahtya pitkan matkan jalkeen. Kourallinen taloja ja muutama majapaikka. Todella hiljaista on viime aikoina ollut paikassa missa yovyin, olin noin kymmenes vieras taman vuoden puolella. Hyvin nukutun yon jalkeen lahdin kavelemaan kylan halkovaa tieta jonnekin, mutta kauaa ei tarvinnut kavella kun ohiajavat ihmiset pysahtyivat ja pyysivat kyytiin. Menin sitten edestakaisin maaseutua autojen lavoilla ja pari hienoa uimapaikkaa loytyi jokivarresta, ei paljon muuta mutta hauskaa oli. Palattuani Ketambeen musiikki soi koko kylan yli ja kavin katsomassa mika oli maininki. Kavi ilmi, etta joku poika oli ymparileikattu ja isot juhlat jarjestetty. Hetken aikaa tienvarressa ihmeteltyani joku mies nappasi kadesta kiinni ja vei sisalle taloon syomaan. Muutama muukin lansimaalainen oli kutsuttu, olivat opiskelijoita laheisen kansallispuiston tutkimuskeskuksessa. Bandi kutsui karaokea laulamaan lavalle, mutta minua ei kylla selvinpain mikin varteen saa kirveellakaan. Hienot juhlat ja koko kyla koolla, tosin itse juhla"kalua" ei nakynyt, taisi tulla kaynti lasaretissa.
Saman paivan ilta ei kovin selvapaisesti sitten sujunutkaan. Istuskelin kahvilla kun paikalliset nuoret automiehet lopettelivat toitansa ja kutsuivat maistelemaan viidakkomehua, karmeaa kiljun makuista palmuviinia josta tuli lahinna unelias ja sekava olo, mutta kohteliaasti join kaiken mita tarjottiin, tottakai. Tuli siina pari kierrosta itsekin tarjottua lopulta. Ilta meni vauhdikkaasti kuunnelleen ikivanhaa teknojumputusta ja muutaman kipollisen jalkeen luulin ymmartavani Indonesian kieltakin. Kavi kuitenkin perinteiset, juuri kun Suomipoika oli paasemassa vauhtiin niin muiden oli aika lahtea nukkumaan.. Mahtavan vieraanvarainen kyla keskella viidakkoa tama Ketambe.

Viimeinen pysakki talla oikopolulla oli Berastagi, yhden kadun kaupunki jossa asukkaita tosin puoli miljoonaa. Berastagiin tulin katsomaan tulisia vuoria joista kavin katsastamassa helpohkon kavelymatkan paassa olevan, 2094 metria korkean Sibayak-vuoren. Tarkoitus oli lahtea aikaisin aamulla liikkeelle joka tuottaa toisinaan suunnattomia vaikeuksia, mutta talla kertaa heratyksesta ei tosiaan tarvinnut huolehtia. Naapurissa oleva moskeija paraytti aamurukoukset ilmoille kello 04:30 ja puolen tunnin shown jalkeen ei paljon enaa nukuttanut. Jotain rajaa, arvoisat muslimit? Kavelyn alkumatka meni unenpopperossa ja naureskellessa Lonely Planetin vainoharhaisuudelle. Sivut ovat taynna varoituksia ja tatakaan kavelya ei suositeltu yksin tehtavaksi, oppaan palkkaamista kyllakin. Jos uskoo kaiken mita lukee niin eihan sita uskalla huoneestaan poistua edes kuselle ilman opastusta. Parin tunnin ylosnousu vuorelle oli pitkan matkaa paallystettya tieta ja tylsahkoa tallustelua. Loppumatkasta polku siirtyi vihdoinkin metsaan hienompiin maisemiin ja aika pian nokkaan alkoi kantautua tuoksuja ylhaalta. Kuka pieraisi? Kraaterin ymparistossa oli paljon reikia joista kuumat hoyryt puskivat ulos ja oli mielenkiintoista nahda tallaista ensimmaista kertaa. Mureaa kiviainesta ja keltaiseksi varjaytyneita kallion seinamia. Kiipesin korkeimmalle kohtaa katselemaan laajoja nakymia alaspain, mutta yhtakkia saa alkoi muuttua. Viidessa minuutissa alhaalta levinnyt usva oli koko vuorenhuipun ymparilla ja nakyvyytta noin kymmenen metria. Pian alkoi myos vetta satamaan ja lahdin laskeutumaan toiselta puolen vuorta. Varovaisesti joutui liikkumaan liukkailla kivilla ja mutaisilla poluilla, mutta reitti alas oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja haastavampi. Isoimpien sadekuurojen aikaan olin jo ehtinyt viidakon suojaan, mutta vaatteet olivat silti lapimarat ja kuran peitossa kun paasin tien varteen melkoisen tetsauksen jalkeen. Kavelin laheiseen kylaan josta piti loytya kuumia lahteita, mutta nama olivatkin vain uima-altaita taynna tulikuumaa vetta. Erittain rentouttavaa oli kuitenkin vedessa lillua, tuli samanlainen olo kuin kovan saunomisen jalkeen ja teki hyvaa lihaksille kavelyn paatteeksi. Viidakossa patikointi ei ole sielta mukavimmasta paasta ja jatin suosiolla puolet pidemman kavelyn paassa olevan Sinabung-vuoren valloittamatta.
Kello 04:30 heratysta odotellessa jotta saan aikaisen lahdon kohti Tobaa...

Pulau Weh & Banda Aceh, Indonesia

Indonesia nayttaisi olevan tupakkimiesten paratiisi, aijat kun hiisaavat ketjussa aivan joka paikassa. Pitkan matkan bussissa poltetaan sisalla ja nettikahviloissa pikkupojat pelaavat sotapeleja roko huulessa. Helppo kuvitella tilanne jossa papparainen menee sairaalaan valittamaan kun keuhkoihin pistaa niin pirusti ja laittaa palamaan siina tohtorille jutellessaan. Veikkaisin, etta miehista polttaa noin 99%, mutta oikea lukema lienee 100 ja hieman yli. Terveysintoilijalle varmasti melko tukalat oltavat taalla kun No Smoking-kyltit on jatetty ripustamatta.

Hieman jannitti Banda Acehia ja Pulau Wehia kohti lahtea koska mielessa kummittelivat tsunami ja alueella olleet levottumuudet takavuosina. Toukokuun alussa Banda Acehin lahistolla jyrahteli 7.3 voimakkuudeltaan ollut maanjaristys joka ilmeisesti ei tehnyt mitaan tuhoja, mutta sai kylla meikalaisen miettimaan moneen kertaan kannattaako matkaan lahtea. Voin kertoa, etta kylla kannatti. Pulau Weh on todella kaunis paikka ja Iboihin ranta missa yovyin oli niin rauhallinen iltaisin, etta valilla tunsi olevansa haaksirikkoutuneena autiolle saarelle. Vehrea puita taynna oleva saari jota ymparoi turkoosin variset vedet. Bungalowi oli rakennettu suoraan veden paalle ja nakymat alaspain olivat kuin valtavaa akvaariota olisi katsellut. Pikkukalojen parvia pyorimassa ja seassa isompia, mita varikkaimpia lajeja. Taydellinen paikka aamu-uinnille ja riippumattoon jumittumiselle.

Rantojen ja juhlimisen perassa saarelle on aika turha tulla, mutta vedenalaisen elaman takia ehdottomasti. Hienoja snorklauspaikkoja loytyy joka puolelta Wehia ja laheista Rubiahin saarta. Eras hienoimmista oli Rubiahin ymparilla oleva Sea Garden, koralliriuttaa pitkalta matkalta pastellivareissa ja melko lahella rantaa oli jo niin syvaa, etta snorkkelillakin pystyi sukeltamaan 5-7 metriin ihmettelemaan. Rubiahin ymparilta bongasin kaiken muun ohessa ryhman kilpikonnia seka kaksi pienta haita liikkumassa rantavedessa. Epatodellista touhua snorklailla kilpikonnien lipuessa hitaasti vierella.

Nelja vuotta sitten olin sukeltanut viimeksi ja pieni taitojen mieleen palautus oli paikallaan. Todella mahtavaa oli taas pukea varusteet paalle ja laskeutua hitaasti pinnan alle. Kavimme opettajan kanssa lapi kaikki perusasiat matalassa vedessa ja yllattavan hyvin ne ovat muistissa pysyneet. Pikkuhiljaa siirryimme syvemmalle ja kaikkiaan pinnan alla tuli oltua 50 minuuttia, mika tosin tuntui muutamalta minuutilta, on se vaan niin eri maailma. Liikkuminen oli todella kankeaa alkumatkasta ja maisemista ei paljon ehtinyt nauttia kun taytyi keskittya kaikkeen muuhun. Maski vuotaa, oikea korva temppuilee, miten ihmeessa paasen vaakatasoon, mistas sita ilmaa poistettiinkaan liivista, haiko siella seuraa ja niin edelleen. Totuttelun jalkeen homma alkoi kuitenkin sujua, se painottomuuden tunne on upea kokea ja vain leijua eteenpain.

Sukelluspaikkoja loytyy lahistolta noin 20, itse kavin viidessa eri paikassa kokeilemassa taitojani. Kun vene lahti rannasta niin yleensa se oli taynna kokeneita sukeltajia jota liikkuivat vedessa kuin sammakot ja mina yritin rapikoida perassa, mutta halla valia, erittain hienoja sukelluspaikkoja joka tapauksessa. Wehin vedet eivat aloittelijoille ole parhaita ja muutaman kerran olin aika pulassa voimakkaiden virtausten kanssa. Tosin eraan sukelluksen lopetus oli puhdasta nautintoa kovan virtauksen ansiosta, sukelsimme virtaukseen ja leijuimme sivusuunnassa pitkan matkaa tekematta mitaan. Mieleton tunne. Minun kokemuksellani saisi kayda noin 20 metrissa, mutta sukelluskeskuksen kaverit eivat kovin tiukkapipoisia olleet rajojen kanssa ja syvimmillaan tuli kaytya 30 metrissa. Eron kylla huomasi paakopassa aika selvasti kun alkoi pyorryttaa ja silmat pyorivat paassa, piti alkaa tosissaan keskittymaan tekemiseen. Nakyvyys Wehin vesissa oli aivan loistava ja ymparilla aina kasittamaton maara elamaa. Jyrkkia seinamia ja ihmeellisia kivi -ja korallimuodostelmia joiden katkoista kurkisteli mita omituisimpia otuksia. Variloistoa ja henkeasalpaavia hetkia keskella isoja kalaparvia. Sukellus tallaisissa paikoissa on niin mahtavaa puuhaa, etta mieli olisi tehnyt kayda seuraavan tason kurssi ja kaikki kohteet kymmeneen kertaan, mutta minkas teet budjettimatkaajan budjetilla. Harmi..

Pinnan paalla elaminen sita vastoin Iboihin rannalla oli todella edullista. Reilun viikon aikana kulutin ruokaan ja majoitukseen vaivaiset 12 euroa paivaa kohden. Majapaikkaa piti aivan mahtava mummeli joka kokkasi mainioita kalaruokia enka paljon muualla syomassa kaynytkaan. Liikkuminen oli muutenkin melko rajoittunutta, riippumaton ja parin sadan metrin paassa olevan sukelluskeskuksen valilla lahinna tallustelin, mutta mitapa sita muutakaan olisi tarvinnut kuin lepoa ja vedessa pulikointia. Pulau Weh on jo aika lahella minun paratiisia, mutta kaydaan nyt muutama paikka viela tarkistamassa :)

Taman piisin levytettya versiota on tullut kuunneltua matkan varrella miljoona kertaa...




Banda Aceh oli pikaisesti nahtyna oikein mukavan oloinen pikkukaupunki jonka kaduilla oli valiton ja iloinen tunnelma reilun viiden vuoden takaisista tapahtumista huolimatta. Valtaisa maanjaristys pisti suuren osan kaupungista maan tasalle ja perasta seurannut tsunami huolehti, etta taystuho oli taattu. Nyt monia rakennuksia on saatu uudestaan pystyyn ja kaikki nayttaa uudelta ja kiiltavalta, tosin isoja autioita alueita loytyy vielakin ja muistoissa tsunami elaa vahvasti. Monilla oli tarinansa kerrottavana siita miten selviytyivat hengissa ja ei voi muuta kuin ihailla miten elamanmyonteista porukkaa nama ovat kun kertoivat tyyliin "se nyt oli vaan sellainen pikku aalto". Kymmenia tuhansia kuolleita ja kaupunki murskana, niinpa. Eras vanhempi mies kertoi miten maa heilui viisi minuuttia edestakaisin ja hanen kuuden huoneen talonsa luhistui murusiksi. Laheisen harjun paalle juostuaan han naki kuinka kolme toinen toistaan isompaa aaltoa pyyhki kaupungin yli. Suurin naista oli peittanyt 30 metria (ehka 20 kuitenkin) korkean moskeijan torninkin allensa joten kasittamaton vesimassa merelta on puskenut. Moskeijoita sailyi lahes vahingoittumattomana kaiken tuhon keskella ja jotkut muslimit pitavat sita jumalallisena ihmeena, mutta saattaa olla rakennustekninenkin kysymys, kuka tietaa. Uutiskuvissa silloin nakyneet sisamaahan ajautuneet laivat on suurimmaksi osaksi purettu, mutta yksi iso alus on jatetty muistomerkiksi. Jonkinlaisena sahkolaitoksena toiminut, noin 50 metria pitka alus seisoo nyt keskella asuinaluetta, noin nelja kilometria meren rannasta ja on kylla aika pysayttava naky..
Avustusorganisaatiot ovat tehneet hienoa tyota uudisrakentamisen kanssa ja taidan itsekin liittya johonkin kun kuulin kuinka suurta palkkaa jotkut naista ihmisista nostavat. Olen aina luullut, etta se on jonkin sortin vapaaehtoistyota, mutta paikalliset kertoivat jotain aivan muuta ja eivat kovin mairittelevaan savyyn. Rahaa pistetaan surutta palamaan ja hinnat ovat nousseet, esimerkiksi jotkut hotellit ovat aivan naurettavan kalliita tasoon nahden ja riksakuskit eivat aivan pikkurahalla suostu liikkeelle lahtemaan. Kaupunki tuntuikin jotenkin erikoisen hyvin toimeentulevalta..
Banda Acehissa on mukavaa olla Suomalainen kun kaikki tietavat mista maasta on kysymys, kiitoksia vaan Ahtisaaren Martille tasta. Sumatralla tunnutaan muuallakin tietavan mika maa on Finlandia eika ole tarvinnut niita pitkia selvennyksia joissa ei selvia mitaan. I'm from Finland. Oh, England. No, Finland. Ireland? No, Finland. Iceland? Nonono, FFFiNNNland. Is Mt. Everest in Zirland?? What?!

Bukit Lawang, Indonesia

Tunnin lentomatkan paassa Penangin saarelta odotti Medan ja paluu takaisin aitoon meininkiin. Mahdottomia liikenneruuhkia ja sotkuista ymparistoa, hirveaa haslaysta joka paikassa. Ihmiset ovat kuitenkin niin eri planeetalta, joka toinen vastaantulija hymyilee tai pysahtyy juttelemaan, tuntee olevansa tervetullut. Tietysti rajansa kaikella, 100 kertaa kun samoihin kysymyksiin vastaa niin saattaa alkaa puuduttamaan. Joihinkin paikkoihin tykastyy helposti ja Indonesia tuntuu selkeasti olevan sellainen maa. Sen yhden paivan minka Medanissa vietin, kului lahinna etsiessa kameralle suojakoteloa milla voisi kuvata veden alla, mutta homma meni aika reisille. Tuntikausien kavelyn jalkeen en ollut loytanyt ainuttakaan kunnollista kameraliiketta. Hyppasin sitten paikallisen riksan, becakin kyytiin, jonka kuski tottakai sanoi tietavansa kameroita myyvia liikkeita. Epailen, etta oikeasti mies ei tiennyt mika on digitaalikamera. Kahden tunnin aikana porrasimme puolen kaupungin halki ja kyselimme ihmisilta neuvoa, mutta eipa loytynyt ei. Hauska kiertoajelu kuitenkin reilulla eurolla.

Bukit Lawang on pieni, kovia kokenut kyla keskella viidakkoa, lyhyen ajomatkan paassa Medanista. 2003 kylan vieresta virtaava joki tulvi siihen malliin, etta 200 (300?) ihmista menetti henkensa ja vei myos rakennuksia mukanaan. Kyla on mennyt jokivarresta aika uusiksi ja edelleen oli joillakin rakennustyot kaynnissa. Uusi talo vanhan paikalle suoraan joen reunaan. Joitakin viikkoja sitten sattunut tulipalo taasen oli pistanyt maan tasalle kymmenia rakennuksia eraalta alueelta. Monet talot kun ovat rakennettu materiaaleista jotka palavat kuin soihtu. Ikavia juttuja, mutta eipa tunnu kovin paljon paikallisten mielta painavan. Kitarat soivat ja laulut raikaavat iltaisin.
Aikamoinen turistimeininki kylalla on, osuin paikalle viela viikonlopuksi ja kylanraitti oli taynna Medanista tulleita iloisia Indonesialaisia. Viikonlopun ulkopuolella todella hiljainen paikka, mutta se ei valttamatta tarkoita, etta saisi olla rauhassa. Joka toinen nuorimies kun tuli myymaan opaspalveluitaan ja trekkailua viidakkoon, mutta pelkka sademetsassa kavely ei huvittanut talla kertaa. Tykkaa vuorista enemman.

Paikan vetonaulana ovat orangit, joita nailla viidakkokavelyilla pitaisi nahda villina luonnossa, mutta itse kavin katsomassa puolivilleja sukulaisia laheisessa ruokintakeskuksessa. Jannityksella odotin mita sielta pusikoista ilmestyisi kun miehet paukuttivat ruokintalavaa puukalikalla ja kutsuivat serkut syomaan. Pusikot rytisten muutama sielta ilmestyikin paikalle, mutta monet jaivat tarkkailemaan tilannetta puiden oksille. Yksi ei tainnut oikein tykata suuresta yleisosta ja lorautti kuset ihmisten paalle ylailmoista. Vahvan nakoisia ja ketterasti puissa liikkuvia karvamorreja. Sumatrallakin metsaa kaatuu silla tahdilla, etta pienemmaksi kay naidenkin kavereiden elintila paiva paivalta..
Toinen mielenkiintoinen paikka lahistolla oli lepakkoluola, jonka uumeniin tuli otettua varovaisia askelia kun paikalliset pelottelivat, etta karhut kayvat siella nukkumassa. Taysin hiljainen luola, vain vesipisaroista syntynytta liplatusta ja ummehtunut guanon tuoksu. Syvalla luolassa laitoin taskulampun pois paalta kun lepakot alkoivat herailla. Seisoin jahmettyneena paikoilleni kun ymparilta kuului sirpsutusta ja paan vieresta suhahteli jotakin. Meinasi guanot tulla housuun kun mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Selvisin ulos ilman puremia.

Viileassa jokivedessa oli mukava kayda pulahtamassa ja laskea sita auton sisarenkaalla pitkiakin matkoja. Rentoa puuhaa ja hieman sateiset kelit eivat tata touhua paljon haitanneet. Eras joenylitys ei mennyt aivan nappiin, liukastuin kiveen ja istahdin olkalaukun kanssa keskelle virtaa. Puhelin taitaa olla mennytta kalua, mutta jollain ihmeen kaupalla kamera pysyi kuivana suojalaukussaan. Paikalliset tulivat ystavallisesti ottamaan yhteiskuvia kun kaivelin tavaroita laukusta. Cheeeese!

Bukit Lawang oli hieno paikka pysahtya joksikin aikaa, mutta ei siita eraan ravintolan pitajan paratiisia saa tekemallakaan. Ehka se minun paratiisi loytyy sitten seuraavasta kohteesta...

Kuala Lumpur & Pulau Penang, Malesia

Hassu juttu, minulle iski jonkinasteinen kulttuurishokki Kuala Lumpurissa. Muutos Kolkatan saastaisilta kaduilta Kualan supersiistiin ymparistoon oli valtava. Hieman sama kuin roskisdyykkari loytaisi jatesakin taynna rahaa tai rapajuoppo laatuviskia ison pullon. Kivilaatoilla paallystettyja kavelykatuja, hienoja urheiluautoja joka nurkalla ja korkeita pankkien toimistorakennuksia. Ja ei roskan roskaa missaan. Ihmisetkin nayttivat niin varakkaan oloisilta, etta sain kulahtaneissa ryysyissa liikkuessani pienen alemmuuskompleksin. Ei ei, mina en kuulu tanne. Hienon nakoinen kaupunki, mutta tuntui enemmankin paikalta missa olisi hieno asua. Pikaisesti vierailtuna jai kuitenkin kovin vaisu kuva, ei mitaan eksoottista. Intiavaihde oli viela paalla enka oikein nauttinut olostani.

Malesian paakaupungissa vietin yota Chinatownissa ja ensimmaisena aamuna eksyin heti Little Indiaan. Yritin selvittaa milta ne Malesialaiset nayttavat, mutta se oli yllattavan hankalaa. Jotain Kiinalaisten ja Thaimaalaisten sekoitusta muslimivaikutteilla? Jenkkilan vaikutus oli minulle mieleen eniten, 7 Eleven loytyi joka nurkalta ja kavin Burger Kingissa ahtamassa itseni tayteen Whoppereita. Kavin myos joitakin leffoja katsomassa, lippu maksoi perati 1,5 euroa. Iron Man 2 kannattaa jattaa valiin jos minulta kysytaan, tuntui mielenkiintoisen ensimmaisen osan ylijaamapalasista kootulta raihnalta. Oljy-yhtion tornit olivat hienot, mutta eivat mitenkaan maata mullistavat. Alakerran ostoskeskuksen merkkiliikkeisiin olisi saanut koko reissun budjetin kulumaan minuutissa. Kaupungin mukavin paikka oli iso Lake Gardenin puistoalue johon oli hienoa menna makoilemaan nurmikolle ja unohtamaan kaikki viime paivien kiire ja halina.

Liikkuminen Malesiassa tuntuu olevan kovin helppoa - ja luksusta. Bussi Kuala Lumpurista Penangiin oli hienoin mihin on tullut koskaan astuttua, suoraan kuin jostain lentokoneen bisnesluokasta. Penangin saari ja Georgetown oli upean nakoinen paikka vanhoine rakennuksineen, mutta lopulta sekin oli kovin Kiinalaisen oloinen. Suurin osa liikkeista naytti olevan Kiinalaisten omistamia ja taalla mietin entista useammin mita se Malesia oikeastaan onkaan. Ei mitaan Kiinalaisia vastaan, mutta tuntuvat valilla vaan kovin tylyilta ihmisilta. Tarkein syy miksi saarelle tulin oli kuitenkin viisumin hankkiminen Indonesiaan ja se kavi todella helposti jos vertaa Intian viisumisekoiluihin Kampalassa. Hakemus sisaan ja seuraavana paivana 60 paivan viisumi passin sivuilla hymyilevan virkailijan avustuksella. Helppoa jos vaivatonta. Kolme paivaa saarella kiertelin, mutta Indonesia kiehtoo niin kovasti, etta jatin kovasti kehutun Langkawin saaren valiin. Penangin saareltakin loytyi kohtalainen uimaranta Batu Ferringista, puolen tunnin paikallisbussimatkan paasta. Ranta oli todella hiljainen tahan aikaan vuodesta, vain kourallinen ihmisia koko rannalla ja hassuja Arabeja hotellin uima-altaalla. Tyylina kun on, etta mies makaa altaassa vilvoittelemassa ja nainen istuu altaan reunalla kokomustissa, varpaita veteen dippaillen. Kumpikohan nauttii lomastaan enemman?

Viela hassumpaa on se, etta lennot Indonesiaan ovat halvempia kuin laivamatka. Hulluksi on matkailu mennyt. Kovasti odotan mita Indonesiasta loytyy ja kahden kuukauden seikkailua. Saya tersesat ja sita rataa.

Intiasta...

Rakas paivakirja. Haluaisin kertoa sinulle hieman kokemuksistani Intiassa. Viisi paivaa on kulunut siita kun maasta poistuin, mutta matka tuntuu jatkuvan paani sisalla, oikeastaan en ole muuta ajatellutkaan kuin Intiassa tapahtuneita asioita. Tama on todella mielipuolista. Voitko uskoa, etta kaipaan jo takaisin vaikka viimeisina paivina vannoin, etta tassa oli tarpeeksi Intiaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi? Luulen olevani tulossa hulluksi..

Kolmessa kuukaudessa ehdin vain hieman raapaista pintaa valtavan laajasta ja monimuotoisesta maasta, mutta seikkailuna se oli vertaansa vailla. Siirtyminen osavaltiosta toiseen tuntui silta kuin olisi maata vaihtanut ja matkan varrella tapasin niin paljon erilaisia ja erikoisiakin ihmisia, etta toisinaan en voi usko kaikkea todeksi. Tuli nahtya paljon erilaista luontoa, nahtavyyksia ja rahjaisia kylia, mutta jos katsot reittiani tarkemmin niin huomaat kuinka kapealla kaistaleella lopulta liikuinkaan. Kunnolla maahan tutustumiseen ei taida yksi elama riittaa. Matkustamisesta muodostuikin lopulta kaikista stressaavin osa kokemusta. En oikein ymmartanyt esimerkiksi bussikuskien logiikkaa. Ensin ajettiin kaasu pohjassa kuoppaisilla teilla 8 tuntia ja sitten pysahdyttiin pitkalle tauolle. Tauon jalkeen matkaa oli yleensa noin puoli tuntia jaljella. Kysyn vain mika tassa on ajatuksena? Monesti kuskit myos soittivat yolla musiikkia aivan taysilla ja kanssamatkustajat luukuttivat kannykoidensa kaiuttimista. Monta raastavaa tuntia vietin myos matelevissa junissa, mutta se viimeinen junamatka Varanasista Kolkataan teki minusta luhistuvan hermoraunion. Junan piti lahtea Varanasista kello 18 illalla, mutta lahtoaikaan kuulutettiin pitkin yota ja iltaa aina kaksi tuntia lisaa. Lopulta juna saapui 13 tuntia myohassa. Itse matka kesti 18 tuntia ja juna saapui keskella yota Kolkataan, jossa huoneen metsastys kesti viela kaksi tuntia. Koko kaupunki tuntui olevan kiinni. Intian liikenne oli muutenkin todella kaoottista ja korvissa soivat vielakin kuorma-autojen melodiset aanitorvet.

Hindulaisuus ei oikein auennut minulle. Jotenkin sarjakuvamainen uskonto, sita on vaikea selittaa. Palvotaan varikkaita kuvia ja patsaita ja jumalia on miljoona. Uskontoja on syyta kunnioittaa, mutta Manalissa en voinut olla nauramatta. Eraassa ravintolassa syomassa ollessani ovelle ilmestyi apinaksi pukeutunut mies joka paasteli apinamaisia aania ja kerasi rahaa liikkeiden omistajilta. Hanuman liikenteessa. Muutenkin rahaa tunnuttiin keraavan uskonnon varjolla joka paikassa, mutta mikapa uskonto ei sita tekisi. Luulen, etta Hindulaisuuteen taytyy kasvaa pienesta pitaen. Eras Irlantilainen mies joka oli 3 vuotta Intiassa viettanyt sanoikin osuvasti, etta alkaa pikkuhiljaa vasta nyt tajuamaan jotain tasta hullunmyllysta.

Uskotko uudelleensyntymiseen? En minakaan, mutta toivottavasti en synny koiraksi uudestaan Intian kaduille, se olisi jo liian rankkaa seikkailua. Sita ei voi uskoa kuinka paljon niita koiria voikaan olla ennenkuin vihaisesti haukkuva lauma on sinua pimealla kujalla seurannut majapaikkaan. Oisin koirien valtakunnassa kaydaan julmia taisteluja ja lisaannytaan kovaa vauhtia. Suhtautuminen elaimiin on hyvin erilaista kuin lansimaissa mika aiheuttaa erikoisia tilanteita. Muistan kun erasta junaa odotellessa ihmiset ruokkivat aseman aulassa jumittelevaa lehmaa ja hetken paasta se tuli minua mulkoilemaan ikaankuin sanoen "sina et ole viela antanut mitaan". Laitoin sitten kourallisen sipseja lattialle ja sain otuksen siirtymaan. Ihmiset ovat luuta ja nahkaa, mutta lehmat voivat paksusti. Erikoista, eiko? Toinen elainmuisto tuli mieleen. Loppumatkasta Varanasissa luulin nahneeni suunnilleen kaiken, mutta mita viela. Katsoin ihmeissani kun kolme poikaa oli yhteiskyykkypaskalla seinan vieressa ja toimenpiteet suoritettuaan juoksivat Gangesiin pesulle. Sikamaista. Mutta ei hataa, puhdistuspartio ilmestyi nurkan takaa, kolme villisikaa juoksi paikalle ja pisteli maistuvat ateriat poskeensa.

Suuri osa Intialaisista on kasvissyojia, mitahan he ajattelisivat nahdessaan Atrian tai HK:n lihatehtaan? Itseasissa todella omituista touhua kun nain hieman etaammalta asiaa ajattelee, mutta pelkkien papujen ja rehujen syojaksi minusta ei silti ole. Intiassa tuli ikava kunnon pihvia ja yleensakin liharuokaa, todella helppo paikka tulla kasvissyojaksi jos silta tuntuu. Etelassa oli toisinaan mahdotonta loytyy edes kananlihaa. Kahden kuukauden jalkeen en pystynyt enaa Intialaiseen ruokaan koskemaan kun mausteet pursusivat korvista ulos. Mika alkuun maistui taivaalliselta niin sai lopulta oksennusreaktion aikaan. Pikkunaposteltavat toki maistuivat koko matkan ajan. Tiedatko muuten mista saisin Suomalaista kotiruokaa?

Kulttuuri on hyvin miesvaltainen ja naisiin oli todella vaikea saada mitaan kontaktia. Kadut olivat taynna miehia ja naiset ilmeisesti kotona. Voin laskea yhden kaden sormilla ne kerrat jolloin puhuin muutamaa sanaa enempaa naisten kanssa kolmen kuukauden aikana. Saattoi johtua tietysti omasta ujoudestakin. Tiesitko muuten, etta taalla miehet kayvat kauneussalongeissa hoidattamassa itseaan naisten sijaan? Minusta se oli melko huvittavaa katseltavaa, olenhan vain juro Pohjolan mies. Monelle nuorelle miehelle tuntui olevan mahdottoman tarkeaa, etta tukka oli hyvin, sen verran usein he itseaan katselivat peileista ja ikkunoista geelit kiiltaen. Metroseksuaalisuus on aika lievaa Suomenmaalla jos sita tahan paikkaan vertaa. Aijakulttuurin jonkinlainen ilmentyma oli kriketti, kaikki keraantyivat sita iltaisin joukolla katsomaan. Krikettihullu kansa, en voi ymmartaa miten koko maa voi olla sekaisin noin tylsasta pelista. Uskomatonta.

Takuuvarmaa myyntihaslaysta ja kaikenmaailman tyrkyttajia loytyi joka paikasta minne meninkaan. Alkumatkasta nama hieman arsyttivat, mutta aika pian kaikkeen alkoi suhtautua huumorilla. "No thank you" tuli sanottua noin 48 miljoonaa kertaa. Varma merkki Intiasta olivat myos pienet sipsi -ja limsakojut joita loytyi kylilta noin 20 metrin valein. Naiden takia jainkin pahasti koukkuun taivaallisen hyviin mangojuomiin joita tuli litkittya valilla litrakaupalla paivassa. Eras Suomalainen naikkonen vaitti, etta naita loytyy myos Suomesta. Voitko vahvistaa taman? Ainoa ongelma naiden juomapullojen kanssa on se, etta Intiassa ei ole minkaanlaista jatehuoltoa joten joka paikka on taynna muovipulloja ja muutakin roskaa. Tuntui holmolta valilla kiikuttaa tyhjaa pulloa ympari kaupunkia roskiksen toivossa. Kaupunkien kaduille roskien heittelyn viela ymmartaa, mutta miksi ihmeessa tarvitsee roskata kaikki nahtavyydet ja vuorenrinteetkin. Mita hittoa? Mieti milta Lapin luonto nayttaisi jos se olisi taynna naita minikaatopaikkoja??

Intiassa oli todella halpaa. Kerronpa sinulle joitain esimerkkeja. 800 kilometrin junamatka 5 euroa, tupakkiaski 50 senttia, 2 housut teetettyna raatalilla 10 euroa, ruoka-annos ravintolassa muutaman euron ja katukeittioissa lahes ilmaista, pikkupullo viskia 2 euroa, huoneista maksoin 2-9 euroa, skootterin vuokraus paivaksi 3 euroa ja niin edelleen. Hyva tinkaaja selviaisi vielakin halvemmalla. Mutta silti, koyhyys tulee joka paikassa esille ja kerjalaisia riittaa, liian monella ei ole varaa edes muutaman sentin ateriaan. Isoja perheita elaa kaduilla kerjaamassa ja pienilla lapsilla ei ole edes vaatteita paalla. Siina on miettimista kannattaako tallaista touhua tukea antamalla kerjalaisille rahaa. Sama homma kuin Afrikassa, lapsia tehdaan liukuhihnalta valittamatta seurauksista. Jos on syntynyt viisi tyttoa niin taytyyhan se poika viela perheeseen saada..

Tasta nyt tuli kovin negatiivista, mutta ala ymmarra vaarin. Intia on loppujen lopuksi hyvin kiehtova paikka joka ei takuulla jata kylmaksi. Kerron sinulle lisaa jos ja kun palaan kotiin, mutta nyt taytyy alkaa keskittymaan johonkin aivan muuhun..

Dharamsala / McLeod Ganj, Intia

Lahdin kohti Dharamsalaa ja McLeod Ganjin kylaa silla mielialalla, etta kaydaan nyt kaantymassa, mutta jos sataa pisarakin vetta niin jatketaan matkaa. Viikon ehdin paikalla olla ja sopivasti se sadepaiva osui viimeiselle paivalle. Ilma oli hyvin miellyttava, noin 25 astetta paivalla ja yot olivat sopivan viileita. McLeod Ganjin reppureissaajakyla oli vanhan Manalin rauhallisen ilmapiirin jalkeen hieman kiireisen oloinen, mutta viihdyin naissakin maisemissa silti varsin mainiosti. Paikka on kuuluisa siita, etta muuan Dalai Laman koti on taalla ja muutenkin kyla on taynna Tiibetilaisia. Munkkeja liikkuu kaduilla paljon ja valtaosa ihmisista nayttaa muutenkin Kiinalaisilta, anteeksi Tiibetilaisilta. Pieni pala Tiibetia, hieno erilainen ilmapiiri kylilla.

Onnistuin jopa nakemaan Dalai Laman livena. Olin menossa katsomaan minkalaisissa oloissa mies asustelee silloin harvoin kun on kotosalla ja kaduilla huhuiltiin, etta jonkinlainen julkinen esiintyminen olisi kello 15.00. Menin juoksujalkaa paikalle ja turvatarkastajat ilmoittivat, etta 5 minuuttia olisi aikaa jaljella, tapahtuma olikin alkanut 14.00. Kiipesin portaat ylos ja pujottelin ihmismassojen sekaan. Ja sielta han saapui, kumarasti kavellen ja muikeasti hymyillen ja meni autoon istumaan joka kaasutti muille maille nokan edesta. Jotain maagista tuossa lyhyessakin hetkessa oli, onhan mies nyt sentaan Avalokitesvaran neljastoista elava inkarnaatio. Tapahtuman jalkeen kaduilla oli porukkaa kuin vapputorilla ja paljon myos lansimaalaisia munkkeja. Se homma vaatii jo aika tiukkaa asennetta tai sitten hemmetin tylsaa elamaa, kuka tietaa. Tiibetilaisyys oli kaduilla paljon muutenkin esilla kuin "Free Tibet" paidoissa. Onhan se todella perseesta mita Kiina on tehnyt, mutta toisaalta tata kasvuvauhtia Kiina ottaa vallan maapallon taloudessa piakkoin ja alkaa kaskyttamaan muitakin. Jenkit joutuvat totuttelemaan uuteen nimeen "United States Owned by China". Ruotsalaiset ajetaan Siperiaan. Intialla on vihdoinkin mahtia uhitella vastaan ja sita rataa. Se oli virallinen ennustus pallomme tulevaisuudesta. Paljon paskaa mahtuu maailmaan, mutta Intia on tehnyt hienon liikkeen Dalai Laman kohdalla. Toivotaan, etta se valoisa paiva koittaa viela Tiibetillekin.

McLeod Ganjin jyrkilta kaduilta on helppo suunnistaa vuorille katsomaan laajoja maisemia. Eras hieno reitti lahtee hieman ylempana sijaitsevan Dharmakotin kaduilta kohti Laka Gotia 3300 metrissa. Patikoin taman reitin kahteen kertaan silkasta ilosta. Polku on lahes koko matkalta kivilaattoja tai epamaaraisia kivenmurikoita ja olo on kuin Frodolla kun hyppii kivelta toiselle matkalla kohti suurta tuntematonta. Toisinaan melko jyrkkaakin nousua, mutta Triundin "kylassa" 2900 metrissa odottaa mukava nurmialue jossa voi lepuuttaa jalkoja tai vaikkapa yopya teltassa jos silta tuntuu. Upeat nakymat. Triundista polku lahtee ylos kohti Laka Gotia 3300 metrissa ja muuttuu hieman haastavammaksi, varsinkin jos seikkailee ilman opasta. Ensimmaisella kerralla otin vaaran polun ja lahdin pikkuhiljaa laskeutumaan alaspain kunnes tajusin, etta eihan tama nain voi menna. Jouduin sitten kiipeamaan muutaman sata metria todella jyrkkaa rinnetta jotta loysin takaisin oikeille urille. Reitti kulkee heinikoiden, metsien ja kivisten rinteiden lapi eika ole keskivaiheilla mitenkaan selkea, mutta tuo toisaalta mukavaa seikkailun tuntua kun yrittaa vain suunnistaa kohti korkealla nakyvaa kiintopistetta. Laka Gotiin kiipeaminen todella kannattaa, paatahuimaavat nakymat alas laaksoon ja vuorenhuiput kohoavat muutaman sadan metrin paassa. Laka Gotissakin on pieni alue jossa voi syoda ja yopya. Monet tekevat matkan tahan pisteeseen kahden paivan maisemakavelyna, mutta itsella iski masokismivaihde taas paalle ja nousin ylos neljassa tunnissa. Laka Gotista on mahdollista jatkaa vuorten yli trekkausta pieniin kyliin toisella puolen, mutta harmittavasti itsella ei ollut aikaa lahtea pidempaan reissuun. Todella mahtava paivakavely kuitenkin tamakin oli. Paluu alaspain saa jalat huutamaan apua varsinkin jos eksyy reitilta yhta usein kuin mina. Ensimmaisella kerralla loysin takaisin Triundiin helposti, mutta halusin menna vaihtoehtoista reittia siita eteenpain kohti Bhagsun kylaa. Kysyin neuvoja eraalta teenmyyjalta joka kertoi selkeat ohjeet: Tunti tuohon suuntaan ja sitten oikealle. Ookei. Tunnin verran kaveltyani harjun laella lahdin laskeutumaan oikealle, mutta mitaan polkua ei tullut vastaan. Paluu takaisin ei huvittanut joten paatin menna alas kohti Bhagsun vesiputousta mahdollisimman suoraan. Alkuun homma toimi kun alaspain oli vain pelkkaa kivista rinnetta, mutta kun puskat alkoivat rehottamaan niin viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen. Tiheassa metsikossa seikkailu voi olla todella puuduttavaa kun ei ole mitaan hajua kuinka pitka matka on jonnekin. Valilla tulin rinnetta alas persliu'ulla kun metsaan oli muodostunut puiden lehdista 20 sentin pehmea matto. Nauroin moneen kertaan itselleni kuinka idiootti voikaan ihminen olla ja toisaalta koko ajan piti miettia, etta nyt ei ole varaa nyrjayttaa nilkkaa tai jaan keskelle vuoren rinnetta yoksi. Isoimmista ryteikoista selvittyani otin jalleen suunnan kohti vesiputousta, mutta tamakin oli totaalisen vaara ratkaisu. Oikea eramies. Osuin putouksen kohtaan, josta alas oli viela joitakin kilometreja matkaa. Nyt jouduin laskeutumaan jyrkkia kallioita pitkin ja vaihtelemaan puron puolelta toiselle mita hassuimmissa asennoissa. Kalliokiipeilijat luultavasti kuolisivat nauruun jos saisivat taman leopardimaisen ketteran spedeilyn nahda uusintana. No, uusintaa ei tullut silla toisella kerralla menin ylos ja alas tasmalleen samaa helppoa reittia.
Lahiston rinteilla oli paljon muitakin hienoja lyhyempia reitteja ja McLeod Ganjissa viettamani paivat menivatkin aika pitkalti patikoidessa, rinteita tutkaillen. Mahtava paikka ulkoiluun. Iltaisin ruoan jalkeen aktiviteettina oli lahinna hoitaa rakkoisia jalkoja ja tipahtaa sankyyn puolikuolleena. Muutama ilta tosin meni taallakin viihteen puolelle kun tormasin samaan ryhmaan jonka kanssa Manalin katuja tallasimme. Mutta, mutta, se siita, Intian reissu alkaa vihdoin olemaan loppusuoralla. Jollain pitaisi viela hengissa selvita Delhin ja Varanasin kautta Kalkutaan josta lento Kuala Lumpuriin. Wooohooo!