Mahataudista puolittain toivuttuani otin moottoripyöräkyydin monien matkaajien mainostamalle Bunyonyi-järvelle joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Kabalesta. Tie on alkumatkasta jyrkkää ylämäkeä ja loppumatka lasketellaan upealle järvelle. Pieniä poukamia ja lahtia, vehreitä saaria eukalyptuspuiden täyttäminä, korkeilla rinteillä taloja joiden ympärillä viljelysmaita. Järven pinta tuntuu olevan aina tyyni, vihreä vesi kimaltelee auringonpaisteessa moottoriveneiden ja kanoottien risteillessä saarien välillä. Majoitusta löytyy joka lähtöön ja lisää näyttää olevan kovasti rakenteilla. Tällainen hieman kehittyneempi versio näistä Fort Portalin ympäristön kraaterijärvistä ruoan ja majoituksen suhteen, mutta se minkä näissä voittaa niin rauhallisuudessa häviää Bunyonyin ollessa suosittu paikka paikallistenkin keskuudessa. Ilmapiirin rentous taitaa olla aika pitkälti kiinni majapaikasta ja siitä miten hyvin sietää kännisiä ihmisiä. Hienoimmillaan Bunyonyi on aamuisin mystisen usvan peitossa tai iltahämärissä värien haalistuessa kirkkaista harmaisiin.
Vuokrasin teltan paikasta jossa oli toimelias henkilökunta, hyvin hoidettu nurmialue, paljon istutettuja puita ja värikkäitä kasveja. Ylärinteessä kalliimman puoleiset bandat, ravintola sekä muutama katos joissa saattoi istuskella varjossa. Laiturille oli matkaa kymmenen metriä. Uimista harrastin siinä määrin, että onnistuin polttamaan nahkani laiturilla lämmitellessä. Ihosyöpä alkaa näyttämään varmalta tapaukselta minun kohdallani kun iho kuoriutuu joka toinen viikko. Vastarannalla näkyi opaskirjan suosittelema paikka joka oli täynnä turisteja, mutta täällä oli rauhallisempaa. Naapurina oli paljon matkustanut Saksalainen pariskunta joka oli oikein mukavaa seuraa parin päivän ajan. Lähtivät sitten jatkamaan kohti Ruandaa. Olin paikan ainoa vieras muutaman päivän ajan, tosin illan tullen nuoret miehet saapuivat järven yli katsomaan jalkapalloa tai elokuvaa hotellin ravintolaan ja ohjelman päätyttyä hyppäsivät käsin veistettyihin kanootteihinsa ja meloivat iloisesti mustaan yöhön.
Muutaman päivän pysyttelin varjossa, iho tuntui syttyvän tuleen heti kun aurinko siihen pääsi tuikkaamaan. Riippumattoon aamupalan jälkeen ja iltapäivällä ylös. Osallistuin Saksalaisten kanssa veneretkelle jonka piti lupausten mukaan kestää kaksi tuntia. Odottelimme laiturilla kunnes vanhalta viinalta haiseva kuski saapui paikalle ja astuimme pitkään puiseen veneeseen joka oli varustettu kahdeksanheppaisella myllyllä. Järvi näytti hienolta pinnaltakin katseltuna. Paikallisten asuttamia saaria joissa banaaniviljelmiä ja lehmiä laitumella, toisaalla näkyi kirkkoja ja kouluja.Tuuheata metsää täynnä olevia pikkusaaria joissa laiturit tulivat korkean heinikon lävitse ja isompia joita koristivat majapaikkojen kyltit ja venepaikat. Kuskillamme ei tainnut vaan olla paras päivä menossa. Kiersimme pienen saaren (Punishment Island) jonne aikoinaan on viety kuolemaan kaikki raskaana olevat naiset jotka eivät olleet naimisissa. Paikka jossa ei ollut mitään muuta nähtävää kuin linnut jotka istuivat saaren ainoan puun oksilla, mutta historialtaan kiinnostava. Kierros saaren ympäri ja siitä kuski kaasutti takaisinpäin eräälle isommalle saarelle, ajoi veneen laituriin josta kävelimme hotellin ravintolaan. Veneretkemme oli kestänyt tähän mennessä noin viisitoista minuuttia ja hieman ihmettelimme mikä on homman nimi. Odotimme että kuski sai suun kosteaksi ja yllättäen lähdimmekin jatkamaan matkaa takaisin lähtöpisteeseen. Vaadimme kuitenkin miestä pysymään lupaamassaan kahden tunnin kierroksessa ja puolen tunnin verran saimme lisäaikaa puristettua. Suurinta huvia oli loppumatkasta kun mies ajoi suoraan kalaverkkoon, mutta juopon tuurilla ei saanut potkuria pahasti sotkeentumaan siihen. Saksalaiset marssivat vaatimaan hyvitystä heti kun rantaan pääsimme ja muutama tonni tuli takaisin. Olen tähän mennessä kahdella veneretkellä ollut, toinen näistä Keniassa ja ovat haiskahtaneet pahasti rahastukselta. Enpä voi suositella.
Yllättävästi patikoin täälläkin erään harjun päälle. Viime aikoina on ollut pakottava tarve kiivetä näitä mäkiä kun maisemat ovat niin hienoja ylhäälle päästessä. Ihan mukava muutenkin tehdä jotain muuta kuin maata paikoillaan, kunto tuntuu olevan romahtamaisillaan kun en pariin kuukauteen ole urheillut. Jos sitten helmikuussa... Kyselin neuvoja paikallisilta miten rinne kannattaisi kiivetä ja kovin ystävällisiä olivat, mutta jokainen tuntui neuvovan eri reittiä. Olin ymmälläni. Vastaan tuli sitten peltotöistä palaamassa ollut sisarusparvi joka lupasi näyttää oikean reitin kotimatkansa varrelta, oikein iloisia ihmisiä. Tytöt kuljettivat isoja perunasäkkejä pään päällä ja pikkumies kantoi ylpeänä olallaan puolet itseänsä pidempää kuokkaa. Saattoivat olla äiti ja lapsetkin, vaikea näistä on sanoa. Todella isoja perheitä täällä on nuorillakin naisilla ja eräässä kylässä näin raskaana olevan tytön joka näytti alakoululaiselta. Muutaman kilometrin matkan varrella seuraan liittyi noin kymmenen lasta eri kulmilta, muutama mies kauppaamaan kanoottiretkiään, isoäitinsä kanssa asusteleva sinkkunainen joka halusi naimisiin, banaaninmyyjä, lauma lehmiä, pässejä ja muutama kerjäläinen. Rinne alkoi jyrkentyä ja seurue pieneni. Perunasäkit jätettiin kotiovelle ja yksi näistä tytöistä lähti innokkaana kiipeämään perässäni jyrkempää osuutta. Lupasi keittää perunoita ruoaksi ja halusi Suomeen kanssani. Kieltäydyin kohteliaasti naimakaupoista. Hienot maisemat järven yli avautuivat ylhäältä, mutta maha ei oikein pitänyt tästä kiipeilystä ja pakotti palaamaan alas kiireisellä aikataululla.
Seuraavat päivät olin yksin. Oli aikaa miettiä asioita ja mitä on tapahtunut. Kaksi kuukautta matkaa takana. Aika johon on mahtunut niin paljon uutta, että pää ei tahdo pysyä mukana tietotulvaa suodattaessaan. Tähän asti kaikkeen on suhtautunut innostuneesti ja mielenkiinnolla, mutta viimeisten päivien aikana jokin on kuitenkin muuttunut. Koti-ikävä ei vaivaa, mutta kaikesta on vaan tullut jotenkin arkista ja tylsää. Afrikkalainen todellisuus läpsii vasten kasvoja. Asioita alkaa miettimään eri kantilta ja mieli tulee surulliseksi kun muistelee matkan varrella nähtyjä ja kuultuja asioita. Surkeita kohtaloita ja liian paljon apua tarvitsevia. Mikään ei tunnu nyt oikein miltään. Pölyiset kadut eivät houkuta kävelemään. Matatukyyti on pelottava hikinen retki. Ravintoloiden ruokalistoilla voisi pyyhkiä peränsä. Kylmä suihku kiristää hermoja. Loputonta reppujen purkua ja pakkausta. Kadut täynnä kyselijöitä. Kuka olet? Mistä tulet? Kuinka vanha olet? Oletko naimisissa? Miksi et ole? Pidätkö maastamme? Aina samat kysymykset, aina samat vastaukset. Matkaväsymystä? Ehkä pientä havaittavissa.
Nojasin nyrkkiini ja mietin matkani jatkoa. Olin alunperin suunnitellut meneväni Ugandasta Tansaniaan, Victoria-järven ympäri ja kohti itärannikkoa. Katselin karttaa ja päätin, että Tansanian kierros saa jäädä odottamaan parempia aikoja. Maa on valtavan laaja, tiet länsipuolella heikossa kunnossa ja se tietäisi minun etenemistahdillani vähintään kuukautta, helposti kahtakin lisää Itä-Afrikassa. Ei innosta tällä hetkellä. Toisaalta en näe mitään järkeä rynnätä maan halki muutamassa viikossa vain sen takia, että voi siellä kehua käyneensä. Keniassa ja Ugandassa viettämäni aika on ollut mahtavaa, mutta pikkuhiljaa mieli halajaa kohti uusia mantereita. Hassua sinänsä koska vielä muutama viikko sitten ajattelin että voisin viettää helposti vaikka koko vuoden Afrikassa. Mutta ei paineita matkasuunnitelmista, suuntaan takaisin Keniaan joksikin aikaa ja jos innostusta löytyy niin sieltä on sitten helpompaa päästä Tansaniankin puolelle piipahtamaan.