10. heinäkuuta 2010

tays

Katselen ulos Tampereen yliopistollisen sairaalan yläkerroksen ikkunasta ja mietin mitä kaikkea on tapahtunut viimeisten päivien aikana. Suomen kesä on parhaimmillaan ja minä makaan paketoituna kääreisiin. Ei ollut tarkoitus aivan tällä tavalla kotiin palata, mutta asiasta oli näköjään päätetty toisin, todella ihmeellisen yhteensattuman kautta "toiveeni" toteutui. Kohtalo näytti karvaista peräänsä kaukana Kadidirin saarella ja monta kertaa olen tässä miettinyt, että kannattiko itkeä sitä koti-ikäväänsä ennen saarelle lähtöä? Olisinpa vain ollut hiljaa ja nauttinut meiningeistä niin kaikki voisi olla toisin. Nyt matka keskeytyi kovin ikävällä tavalla ja onnettomuuden jälkeiset tapahtumat Indonesiassa olivat suoraan sanottuna syvältä perseestä. Järkyttävää touhua olla muiden armoilla kun mikään ei tunnu toimivan, kannattaa tosissaan miettiä missä alkaa koheltamaan jos siihen pystyy. Minulta se ei ole koskaan luonnistunut ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, näinhän se menee..

Iso juhannuskokko edessä, horjahdus, silmissä sumenee. Seuraava muistikuva on siitä kun heilutan savuavia käsiäni naaman edessä ja ihmiset huutavat ympärillä paniikissa "oh my god! oh my god!" En oikein käsitä mitä on tapahtunut ja toistelen vaan "kaikki ok, kaikki ok", vaikka kädet tuntuvat kumiläpysköiltä jotka ovat irrallaan muusta ruumiista. Hetken päästä kova kipu leviää joka puolelle ja lähden juoksemaan kohti merta. Onneksi joku pysäyttää ja en ehdi kastella itseäni suolaveteen. En pysty olemaan hetkeäkään paikoillani ja lähden seuraavaksi konkkaamaan kohti majapaikkaa, perässä seuraavat Suomalaiset kaverit jotka pitävät huolen siitä, että saamme venekyydin lähimpään hoitopaikkaan. Kaikki paikalliset ovat jo ehtineet nukkumaan, mutta pienten hintaneuvotteluiden jälkeen suostuvat "auttamaan". Keskellä yötä olemme perillä Wakain kylässä jossa käy ilmi, että minkäänlaista hoitoa eivät oikeastaan pysty täällä järjestämään. Putsaavat palovammat jotenkuten ja ilmoittavat, että lähin sairaala löytyy mantereelta, viiden tunnin venematkan päästä. Kunnon särkylääkkeitäkään ei löydy. Palaamme takaisin Kadidiriin ja loppuyö menee jossain unen ja tuskan välimaastossa. Oikea jalka näyttää huonolta ja kämmenistä on iho irti kokonaan. Miksi näin piti käydä keskellä ei mitään..?

Seuraavana aamuna nousen veneeseen jonka majapaikka auttavaisesti järjestää, viisinkertaiseen hintaan yleiseen pyyntöön verrattuna. Ensimmäinen pyyntö on lähes kymmenenkertainen ja on todella paskamaista huomata miten ihmisiä kiinnostaa tällaisessakin tilanteessa pelkkä raha. Armotonta vedätystä hädän hetkellä, mutta vaihtoehtoja ei paljon ole, seuraava julkinen vene menee vasta parin päivän päästä. Matka rannikolle on mahdottoman pitkä, kädet ja jalat kiehuvat kuumassa auringonpaisteessa. Ampanassa kirjaudun hotelliin ja onneksi paikasta löytyy englantia puhuva mies jonka kanssa käymme sairaalassa. Vihdoin saan palovammoihin voidetta joka lieventää kipua, mutta kunnon kipulääkkeitä eivät täälläkään suostu antamaan. Aspiriini ja C-vitamiini ei kuulosta kovin hyvältä palovammoihin. Kaikki vakuuttelevat, että iho pitäisi tulla viikossa kuntoon. Itse en ole kovin vakuuttunut tästä, hoitohenkilökunta kun lähinnä heittää vitsiä koko ajan ja ei tunnu ottavan mitään tosissaan. Viereeni tuodaan mies jolla on ranteessa todella syvä haava, käsi lähes poikki ja katkipoikki olevat jänteet paistavat. Miehelle annetaan ensiapua lähinnä vaihtamalla tuppo viiden minuutin välein jotta koko lattia ei peittyisi vereen. Ja nauru raikaa. Sairaalasta lähtiessämme hotellin kaveri on varma toipumisestani: "viivyt viikon meidän hotellissamme ja otat iisisti". Ensimmäisen hotelliyön jälkeen alan kuitenkin tajuta, että matkan jatkoa on turha enää miettiä ja olen valmis luovuttamaan. Soitan Suomeen vakuutusyhtiöiden hätäpalveluun ja homma alkaa etenemään, lentoja aletaan selvittämään. Lähetän sähköpostilla kuvia vammoista ja vastaus on aika selkeä: nyt on mies saatava nopeasti kunnon hoitoon. Helpommin sanottu kuin tehty, lähin kaupunki josta löytyy lentokenttä sijaitsee 14 tunnin bussimatkan päässä. Matka Paluun on täyttä tuskaa ja jalka turpoaa yön aikana jalkapallon kokoiseksi. Käyn putsauttamassa haavat julkisessa sairaalassa jonka lääkäri suosittelee erästä yksityistä sairaalaa, ensimmäiseen lentoon kun on vielä kaksi päivää aikaa ja hotelliin en tässä kunnossa uskalla enää mennä.

Sairaala näyttää mukavalta, pieneltä talolta rauhallisella alueella, mutta on lopulta jotain aivan muuta. Alan kyselemään nuorten tyttöjen koulutuksesta kun tipan laitto ei onnistu millään, mutta kukaan ei osaa englantia. Lääkäriksi esittäytyvä nainen kyselee hoitoon apua joltain toiselta lääkäriltä puhelimella ja homma alkaa haiskahtamaan. Nauramalla se homma hoituu, tuntuvat Indonesialaiset ajattelevan. Itseäni ei naurata enää tippaakaan, vammat alkavat näyttää tosi pahoilta ja jalka on alkanut tulehtumaan. Olen kuitenkin liian väsynyt siirtymään mihinkään ja joudun tätä lapsellista hihittelyä kuuntelemaan kahden päivän ajan. Länsimaalainen meidän pikku sairaalassa, hihihihih. En ymmärrä mitä sanot joten ryhdyn hihittelemään, hihihihihih. Hei nyt se tyyppi kuoli huoneeseensa, hohohoho. Lääkäri sanoo, että nyt on levättävä hyvin, mutta tuo silti ensitöikseen huoneeseeni tyttärensä joka haluaa oppia englantia. Hoitajat tulevat huoneeseen istuskelemaan ja katselemaan surkean näköistä Suomalaista. Se siitä lepäilystä. Huoneen vessa on melko saastainen ja joudun tasapainoilemaan pöntölle kantapäilläni, sandaali toisessa kädessä jolla läiskin torakoita littanaksi. Muurahaiset siirtävät raadot pois silmistä. Kärpäset tykkäävät haisevista haavoista ja pörräävät ympärillä jatkuvasti.
Ensimmäisen kerran koko seitsemän kuukauden matkan aikana menetän hermoni totaalisesti kun käyn pyytämässä, että voitaisiinko haavat putsata. Mitään ei tapahdu ja kun lähden takaisin huoneeseen niin eräs hoitaja kysyy: Menetkö uimaan tänään? En voi käsittää näin typerää kysymystä ja annan pojan kyllä kuulla tämän, raivoan hetken ja painun huoneeseeni. Indonesialaiseen kulttuurin ei kuulu tunteiden näyttäminen, mutta aivottomuutensa näyttäminen on ilmeisesti tervetullutta. Viimeiset viisi päivää ovat kääntäneet mielipiteeni Indonesialaisista päälaelleen eikä kiinnosta enää miellyttää yhtään ketään. Olen erittäin huonolla tuulella kun ketään ei tunnu kiinnostavan potilaan olotila, kaikki vain jauhavat omaa paskaansa. Joku paikallinen moottoriturpa-turistiopas on kuullut, että länsimaalainen on "sairaalassa" ja tuo paikalle miehen jolla on salkku täynnä luonnonlääkkeitä. Änkeävät huoneeseen kysymättä mitään. "Näillä rohdoilla vammat paranevat kolmessa päivässä!" Lento maasta on pois päivän päästä enkä ole lainkaan kiinnostunut mitä salkusta löytyy jolloin tämä opas alkaa jauhamaan joistain kaksisuuntaisista interaktiivisista keskustelutaidoista. Päässä kiehuu tosi pahasti. En saa miestä poistumaan huoneesta millään vaan tekstiä tulee jatkuvalla syötöllä ja alan epäillä eksyneeni hullujenhuoneelle. Viimeisenä iltana saan varmistukset lennoista sähköpostiin ja olo on niin helpottunut, että itkuhan siinä pääsee. Tuntuu, että päiväkin lisää olisi ollut liikaa Indonesian terveydenhuollon parissa. Kolmenkymmenen tunnin ja kolmen eri lennon jälkeen löydän itseni Helsinki-Vantaan kentältä jossa vastassa on ambulanssi. Ensimmäistä kertaa lähes viikkoon saan kunnon kipulääkettä jota oikeastaan en enää edes tarvitsisi, kipu on turruttanut koko vartalon jäykäksi möhkäleeksi. Morfiini alkaa vaikuttamaan ja matka Tampereelle taittuu hymy huulilla.

Seuraavana päivänä sairaalaan saapumisesta joudun ihonsiirtoleikkaukseen. Reidestä napataan tervettä ihoa ja siirretään jalkoihin ja kämmeneen. Leikkaus sujuu ilmeisen hyvin. Seuraavat päivät menevät tokkurassa ja unirytmi on täysin sekaisin. Muutaman kerran herätessäni en voi käsittää miten hoitaja puhuu Suomea ja menen täysin ymmälleni. Mitä ihmettä, oletko Suomesta? Miten sinä tänne eksyit? Ai niin joo.. Toinen kämmen pukkaa uutta ihoa ihan itsestään joten Indonesialaisten arviot eivät sittenkään täysin metsään menneet, ammattitaitoista porukkaa selkeästi. Lähes viikon joudun makaamaan sängyssä ennen kuin saan ottaa ensimmäiset askeleeni ja olo on hieman kankea. Onni onnettomudessa on, että ylävartalo säästyi ehjänä ja hommassa olisi voinut käydä huomattavasti pahemmin. Paljon olen sängyn pohjalla miettinyt mitä seuraavaksi tekisi ja jos tästä kuukaudessa toipuisi kävelykuntoon niin sen jälkeen olisi vielä kaksi kuukautta aikaa jäljellä matkustaa... Tämä ei tunnu kovin mukavalta tavalta lopettaa matkaa joten katsotaan mitä keksitään. Hyvää kesää kaikille ja paistelkaa makkaraa pitkällä tikulla :)

20. kesäkuuta 2010

Pulau Bunaken, Indonesia


Hienoa olla hengissa ja Sulawesin maisemissa. En ole kovinkaan taikauskoinen ihminen, mutta lentoja Medanista Jakartaan ja sielta Manadoon varatessani aloin kuvittelemaan, etta jompikumpi koneista tulee rytisten alas. Sopivien lentojen metsastys aiheutti tukun harmaita hiuksia ja kun vihdoin sain liput kateen niin paahan iskostui ajatus "kohtalon lennosta". Lentoyhtion nettisivujen varausjarjestelma ei toiminut sitten millaan, uskoin taman vasta noin viisikymmenta kertaa luottokortti ynna muut tiedot syotettyani, hermoromahduksen partaalla. Lahdin taman jalkeen epatoivoissani kiertelemaan matkatoimistoja, joissa sitten selvisi, etta netin kautta varaaminen ei tosiaan enaa onnistu kyseisella Lion Airilla. Voisivat tietysti pistaa pienen ilmoituksen nettisivuillensa niin kaikki olisi paljon helpompaa.. Matkatoimistot yrittivat vedattaa turhautunutta matkaajaa ja pistivat lippujen hintaan 20 prosenttia lisaa palkkiokseen, torkean kova hinta parin minuutin puhelinsoitosta, mutta onneksi pitkan ja hikisen kiertelyn jalkeen loytyi pulju joka varasi haluamani lennot kohtuuhintaan, vielapa superystavallisella palvelulla. Uskomattoman saadon takana liput olivat, rahaa saastyi, mutta hermot olivat koetuksella.
Taikauskoisuuspaissani koin ensimmaista kertaa jonkinasteista lentopelkoa, eika sita lieventanyt yhtaan se, etta Jakarta-Manado-koneen lahto myohastyi kaksi tuntia kun koneeseen tehtiin jotain viime hetken huoltoa. Istumapaikka oli viela sopivasti turbiinin vieressa, joka paasti nousussa niin ihmeellista porinaa, etta kohtalon lento alkoi nayttamaan varmalta tapaukselta. "Se kaikki tapahtuu vain sinun umpiluusta tehdyssa paakopassa, usko pois". Mutta enta jos..?
Perilla Manadossa olo oli helpottunut vaikka toinen reppu olikin eksynyt vaaraan koneeseen ja loytyi pitkien selvittelyjen jalkeen jostain varaston nurkasta. Bunakenin saarelle vihdoin paastyani unohtuivat holmot taikauskot ja oli taas aika keskittya olennaiseen.

Bunaken on erikoisesti muotoutunut pikkusaari lyhyen venematkan paassa Manadon kaupungista, mutta tunnelmaltaan miljoona kilometria kaupungin vilskeesta. Erittain rento ja ystavallinen ilmapiiri. Joka puolella saarta on matalaa rantaa noin sata metria, jonka jalkeen neljankymmenen metrin pystysuora seinama suoraan syvyyksiin. Reunustaa koristavat varikkaat korallit ja niissa asustavat kalaparvet, jotka tekevat saaresta paikan josta loytyy sukelluspaikkoja oikeastaan joka nurkalta. Eipa saarelta sitten paljon muuta loydykaan, mutta tuskin kovin moni turisti muun kuin sukelluksen takia paikalle eksyykaan. Saari elaa sukelluksesta ja firmoja loytyy vieri vieresta, yksi Suomalaisomistuksessakin oleva jossa olisin mieluusti yopynyt, mutta hinnat olivat liiankin - no, Suomalaiset. Muissakin paikoissa hinnat olivat hieman ylakanttiin, tarvikkeet kun joudutaan tuomaan mantereelta, lisaksi monet tekevat sen hallavaliarahasta-lomareissunsa tanne ja sen nyt tietaa mihin se johtaa. Oluen hinta alkoi huitelemaan jo samoissa kuin kotona joten vierailuni jai melko lyhyeksi, viikko meni nopeasti. Onhan se nyt ikavaa katsella MM-kisoja ja juoda pelkkaa kahvia.. Ei voi kasittaa miten Espanja onnistui haviamaan Sveitsille, prkl. Syomispuoli on saarella kunnossa, yopymisen hintaan kun yleensa kuuluu aamiainen ja kaksi ateriaa. En olekaan nain hyvin syonyt seitsemaan kuukauteen ja tuntui, etta ruokaa kannettiin poytaan jatkuvasti.
Ruokailujen valit menivat aika pitkalti meressa polskiessa, uintia, snorklausta ja muutamia sukelluksiakin tuli tehtya. Uiminen oli pelkastaan aamupaivien aktiviteettia, puolen paivan aikaan kun tuli laskuvesi joka pisti rannan niin matalaksi, etta uimaan halutessaan olisi joutunut pomppimaan koralliriutan yli. Snorklausta laskuvesi ei suuremmin haitannut ja taas tuli vietettya tuntikaupalla aikaa isossa akvaariossa. Kalalajeja oli paljon ja monia varikkaita pikkukalojen parvia joita en Pulau Wehilla bongannut. Ilmeisesti Bunaken on kuuluisa juuri naista. Snorklausmaastot ovat Bunakenilla lopulta melko rajoittuneet, kapea alue jyrkanteen reunalla, mutta innokkaalle tutkittavaa riittaa saaren ymparilla varmasti paivakausiksi.
Hieman sama "ongelma" tuntuu vaivaavan sukellustakin ja monet paikat ovat toistensa kopioita, pystysuoran seinaman vieressa liikkumista. Ne paikat missa kavin olivat toki todella hienoja ja nakymat 20 metrista pinnalle pain mahtavia kirkkaissa vesissa. Ensimmaisen kerran nain taysikasvuisia haita sukelluksella joista yksi lipui niin pelottavan lahelta, etta meinasin paskoa markapukuuni. Erittain harvinaistahan se olisi jos ihmisen kimppuun kavisivat, mutta kuitenkin.. Sulavaa liiketta, tuntuivat liitavan eteenpain tekematta mitaan ja vain tarkkailevan ymparistoaan. Myos yksi todella isokokoinen kilpikonna tuli syvyyksissa vastaan, mutta unohdin kysya ikaa. Kalaparvet sita vastoin liikkuivat lahempana pintaa ja oikeastaan snorklailemalla naki enemman elamaa kuin yhdellakaan sukelluksista. Turistikausi alkaa Bunakenilla heinakuussa, saari tulee olemaan taynna sukeltajia ja silloin en valttamatta haluaisi taalla sukeltaa. Nyt, hiljaisempanakin aikana, muutama paikka oli taynna ryhmia ja homma muuttui melko huvittavaksi, kuin olisi porealtaassa kellunut ilmakuplien keskella ja valilla rapyloita nakyi enemman kuin merenelavia. Ko Tao 2. Kavin sukeltamassa pienen yrityksen kanssa joka toimi yhteistyossa majapaikan kanssa ja olivat oikein mukavia paikallisia tyyppeja joilla oli kymmenen vuoden kokemus naista vesista seka monta tarinaa kerrottavana. Mukavaa puuhaa sukellus Bunakenillakin oli, mutta upeiden Pulau Wehin kokemusten jalkeen ei tuntunut mitenkaan ainutlaatuiselta. Rapylat nurkkaan ja kohti uusia saaria..

Bunakenin aurinkoisten kelien jalkeen suunnistin Tomohonin pikkukaupunkiin, jossa oli tarkoitus kayda patikoimassa eraan tulivuoren paalle, mutta saiden herra oli paattanyt jotain aivan muuta. Vetta satoi kaksi paivaa putkeen ja paikka on lisaksi sen verran korkealla merenpinnasta, etta ilma oli todella kylma. Makasin sitten lahinna peiton alla huoneessa ja aika ei tuntunut kuluvan millaan, masentavaa. Koti-ikava hiipi ajatuksiin hitaasti, mutta varmasti. Juhannus lahestyy ja kohta olisi velipojan haatkin, onpa hauskaa olla toisella puolen maapalloa sadetta pitelemassa, onpa tosiaan. Suunnitelmissa oli menna seuraavaksi Togeanin saarille, mutta yhta hyvin voisin ottaa lennot kotiin, ei mitaan valia. Vasynytta touhua toisinaan tama matkailu ja missa hitossa se aurinko on?

12. kesäkuuta 2010

Danau Toba, Indonesia



Toba-jarvella oli rehellisesti sanottuna todella tylsaa. Ne veneretket olivat hienoja, maisematkin olivat kohdallaan, ilma oli juuri sopivan lammin ja se jarvikin siina kaiken ymparilla. Mukavaa oleilua, mutta ei mitaan turhan ihmeellista ja mullistavaa. TukTukin turistikyla ammotti tyhjyyttaan ja tienpatka jossa isoimmat hotellit ja ravintolat sijaitsivat, oli iltaisin pelottavan hiljainen, aivan kuin olisi jossain aavekaupungissa kavellyt. Tyhjia hotelleja, ravintoloita ja myyntikojuissakaan ei nakynyt ketaan, vain valot loistivat paalla. Mita ihmetta, missa kaikki ovat? Ravintolan tyontekija piti herattaa iltaunilta, anteeksi, mutta kun olisi vahan nalka. Lansimaalaisen huomatessaan sita ihmetteli mika ihme tuolta kavelee vastaan, voisiko se olla juuri sellainen. Melankolinen tunnelma aistittavissa tai sitten se olin mina, jollain hamaralla tavalla kuitenkin tykkasin meiningeista ja yksitoista paivaa meni yhdessa hujauksessa. Taitavat laittaa ruokaan jotain mika pistaa aivot pois paalta, ajanjakso tuntuu kuin unelta jos ei muista muuta kuin sen surkean alun.. Ensimmaisen illan mietin, mihin sita ollaankaan tultu kun pari Englantilaista herrasmiesta huusivat, raivosivat, olivat toistensa kurkussa kiinni ja lopulta itkivat surkeaa elamaansa. Toisella oli naisongelmia ja toinen taisi olla muuten vaan vihainen kaljapaissaan. Keskustelu kuultiin luultavasti kaukana vastarannallakin, muu ymparisto kun oli taysin hiljainen. Aamulla lahdin etsimaan vahan rennompaa ilmapiiria ja kiitos naiden engelsmannien, loytyikin loistopaikka. Kavin katsomassa muutaman paikan jota eras innokas kaveri lahti nayttamaan, sama joka esitellyt taman ensimmaisen paikankin. En ollut naista kiinnostunut ja lahdin kavelemaan jota tama paras kaveri ei ymmartanyt. Hei kaveri, ethan sina voi muualle menna, silloin en saa sinusta komissiota, kaveri. OK, nakemiin. Hieman sivussa turistikadusta, tienpatkalta jossa aika tuntui pysahtyneen, loytyi vanha batak-talo jonka vuokrasin ilomielin. Sain koko hienon talon samaan hintaan milla olisi saanut jonkun hikisen hotellihuoneen toisaalta.


Talossa oli nelja seinaa, kaareva katto, pienia luukkuja ja ovia, natisevia portaita ja lattialankkuja, terassi jonka alapuolella juuri sopiva paikka riippumatolle, kaiken muun lisaksi hienot maisemat jarvelle. Jarven rantaan oli viisi metria. Rannassa seisoi kanootti jos ei pelkka uiminen innostanut seka palmuja joista sai kiiveta kookosta valipalaksi. Oleskelu talossa oli niin rentouttavaa, etta tykastyin siihen kovasti, taydellinen kesamokki oikeastaan. Olisi ainakin omaperaisen nakoinen mokki keskella suomalaista korpea, jonkin kauniin jarven rannalla mieluiten kiitos. Talossa liikkuminen on hieman hankalaa ja sopii parhaiten noin metrin pituisille, mutta kaikki se kumartelu, kyyristely ja ovista ankeaminen on lopulta aika hauskaa puuhaa. Oisin, kun tuuli puhalsi jarvelta kovaa, paikka muuttui humisevaksi kummituslaivaksi. Luukut aukesivat hiljalleen ja paiskautuivat kiinni, peltikatolla tuntui hyppivan luurankoja ja joka nurkasta oli joku lahestymassa nitinasta paatellen. Batak-haamuja leijumassa katonrajassa. Aamulla oli mukava herata jarjissaan ja siirtya riippumattoon toipumaan ja katselemaan maailman menoa. Kalastajia laskemassa verkkoja kanooteistaan, ankkoja tallustelemassa pihamaalla, iso lauma kananpoikia piipittamassa emonsa perassa ja kissat seuraamassa sivummalla, vaanimassa pienta valipalaa. Erittain mielenkiintoista ajanvietetta, eiko?
Vietin talon ylaorsillakin niin paljon aikaa kirja kourassa, etta lopulta paikan isanta tuli kyselemaan onko kaikki ok siella? Enemman kuin ok, mutta mikas paiva se tanaan olikaan? Isantaperheeseen kuului liuta lapsia, emanta ja isanta. Vahan masentuneet tunnelmat perheessa oli kun joku hullu oli tuikannut isannan hedelmapuutarhan tuleen kaksi vuotta sitten ja toimeentulo oli mennytta. Nyt ei ole rahaa laittaa lapsia opiskelemaan. Onneksi vaimo kuitenkin osasi piristaa tunnelmia tarvittaessa ja en sentaan koko aikaa miehen murheita joutunut kuuntelemaan. Nama kotimajoitukset saattavat olla mita tahansa ja nytkin joutui tasapainoilemaan arkisen arjen ja lomailun valilla.


Alakuloiset tunnelmat eivat toisaalta liikaa haitanneet kun koko kadulla sellaiset tuntuivat olevan turistikadon myota. Suosikkipaikkani istua iltaa oli melko alkeellinen ravintola jota piti kolmihenkinen perhe. Ilmapiiri oli niin hurmaavan ankea, etta nautin olostani, suoraan kuin jostain Kaurismaen leffasta. Heinaladon kokoinen paikka jossa muutama leviamassa oleva poyta ja tuoli. Ikkunat peitettiin laudoilla jos tuuli alkoi puhaltamaan liian lujaa. Nurkassa seisoi televisio, jota Charles Bronsonin nakoinen isanta tuijotti sanomatta sanaakaan, ketjussa polttaen. Mies puhui ainoastaan silloin kun tuli takaisin viidakkomehua maistelemasta ja silloin muut eivat puheenvuoroa sitten saaneetkaan. Ruokaa valmisti emanta joka ei hankaan paljon puhunut, mutta nauroi senkin edesta, koko ajan. Tarjoilupuolen hoiti nuori mies jonka kanssa rampyttelimme kitaraa ja yritimme saada aikaa kulumaan. Mita teit tanaan? En yhtaan mitaan. Surkea epavireinen kitaran soittoni kruunasi kaiken. Kavimme taman kaverin kanssa katsomassa myos Toban huikeaa yoelamaa, mutta muut taisivat jaada kotiin. Kaikki oli niin tasapaksua, etta alkoi vakisinkin hymyilyttamaan. Tein kaksi pyoraretkea Samosirin saaren ymparistosssa, mutta yllatys yllatys, nekin olivat kovin puuduttavia tapahtumia. Tasaista tieta ja maisemat pysyivat samanlaisina koko ajan. Jarvi ymparilla ja taustalla kohosi jyrkat rinteet. Batak-taloja, hokkelikylia ja perinteisia hautoja, jotka taalla suunnalla rakennetaan maan pinnalle, monesti talomaiseen muotoon.

Toba ei tosiaan noussut suosikkipaikkojen joukkoon, odotin hieman toisenlaista paikkaa. Toballa oli unelias ilmapiiri joka kannusti lahinna nukkumaan tai kirjaa lukemaan, onneksi batak-talo sopi kumpaankin taydellisesti. Nyt pitaisi ainakin akkujen olla ladattuna loppumatkaa varten oikein hyvin... Etta nain talla kertaa, nyt on aika vaihtaa saarta.

31. toukokuuta 2010

Takengon, Ketambe & Berastagi, Indonesia

Paatin ottaa vaihtoehtoisen reitin Toba-jarvelle viileiden ylamaiden kautta kun teki mieli menna sivuun silta kaikkein tallatuimmalta reitilta. Liikkuminen minibusseilla kapeilla ja kuoppaisilla teilla oli hidasta, mutta hienot maisemat tekivat bussissa istumisesta toisinaan jopa mukavaa. Jotkut kuskit tosin soittivat musiikkia aivan jarkyttavan kovalla ja subbarit jytisivat. Korvatulpat korvissa aanentaso oli jo siedettava ja takana istuessa sai ilmaisen aanihieronnan.

Ensimmaisen pysahdyspaikka oli Takengon joka olikin yllattavan iso kaupunki Laut Tawar-jarven rannalla, odotin nakevani hiljaisen pikkukylan, mutta kaduilla oli taysi hulina paalla aamusta iltaan. Hienolla paikalla kaupunki on, jarven rannassa ja harjujen ymparoimana, onneksi nain silla muuten paikka olisi suoraan sanottuna tylsa ja polyinen tuppukyla. Maisemat tekivat siita ihan siedettavan paikan ja ihmiset olivat ystavallisen oloisia vaikka pienia kommunikaatiovaikeuksia ilmeni. Kun tulin Indonesiaan niin ostin kirjan kielen opiskeluun, mutta Pulau Wehilla opiskelut jaivat ja Takengonissa oli mukava huomata, etta kukaan ei puhu Englantia. Minun Indonesian kielen taitoni on talla hetkella numerot, muutamia lauseita ja kuullun ymmartaminen nolla joten olo oli kuin ulkoavaruudesta tipahtaneella muukalaisella kun yritin saada selvaa siita mita ihmiset sanoivat. Holmistynyt hymy naamalla ja kadet levallaan jatkuvasti. Kaikilla tuntui olevan jotain asiaa, taalla ei selvastikaan kovin paljon turisteja liiku ja ihmiset keraantyivat ymparille monesti katselemaan kun pysahdyin paikoilleni. Paivani julkkiksena, joopa joo. Kuulin niin paljon "Hello Mister!"-huutoja kaduilla, etta iltarukousten kajahtaessa moskeijoiden kaiuttimista kuulin eraan miehen ulvovan pelkkaa "hellooooo misteeeeeeerrr"-huutoa mikrofoniinsa. Sekopaista. Onneksi loytyi se jarvi lahelta. Vuokrasin puisen kanootin ja meloin pakoon julkisuuden kiroja. Jarvelta naki ymparoivat harjut hienosti ja joku vuorikin kohosi taustalla. Mukavaa ajanvietetta ja hiljainen ymparisto, jarvimaisema sopii Suomalaiseen mielenlaatuun kuin lihapullat tuliseen Sumatralaiseen nuudelisoppaan. Melko kiikkera vehje oli, mutta mukaan hypannyt avustajapoika piti hyvin huolta siita etten koheltanut itseani jarveen. Paljon muuta tekemista Takengonista en sitten loytanytkaan kuin todella hyvanmakuisen kahvin juontia ja netissa roikkumista.

Takengon-Ketambe vali oli tuskaisen pitka, valimatka on suhteellisen lyhyt kartalla, mutta matkaan kului noin kymmenen tuntia. Jylhimmat maisemat olivat onneksi talla valilla. Paljon nakyi uneliaita pikkukylia joissa tienreunat olivat taynna jyvia ja papuja kuivumassa ja ihmiset loikoilemassa varjoissa. Ketambe oli sellainen pikkukyla mita lahdin matkan varrelta etsimaan ja todella mukava paikka pysahtya pitkan matkan jalkeen. Kourallinen taloja ja muutama majapaikka. Todella hiljaista on viime aikoina ollut paikassa missa yovyin, olin noin kymmenes vieras taman vuoden puolella. Hyvin nukutun yon jalkeen lahdin kavelemaan kylan halkovaa tieta jonnekin, mutta kauaa ei tarvinnut kavella kun ohiajavat ihmiset pysahtyivat ja pyysivat kyytiin. Menin sitten edestakaisin maaseutua autojen lavoilla ja pari hienoa uimapaikkaa loytyi jokivarresta, ei paljon muuta mutta hauskaa oli. Palattuani Ketambeen musiikki soi koko kylan yli ja kavin katsomassa mika oli maininki. Kavi ilmi, etta joku poika oli ymparileikattu ja isot juhlat jarjestetty. Hetken aikaa tienvarressa ihmeteltyani joku mies nappasi kadesta kiinni ja vei sisalle taloon syomaan. Muutama muukin lansimaalainen oli kutsuttu, olivat opiskelijoita laheisen kansallispuiston tutkimuskeskuksessa. Bandi kutsui karaokea laulamaan lavalle, mutta minua ei kylla selvinpain mikin varteen saa kirveellakaan. Hienot juhlat ja koko kyla koolla, tosin itse juhla"kalua" ei nakynyt, taisi tulla kaynti lasaretissa.
Saman paivan ilta ei kovin selvapaisesti sitten sujunutkaan. Istuskelin kahvilla kun paikalliset nuoret automiehet lopettelivat toitansa ja kutsuivat maistelemaan viidakkomehua, karmeaa kiljun makuista palmuviinia josta tuli lahinna unelias ja sekava olo, mutta kohteliaasti join kaiken mita tarjottiin, tottakai. Tuli siina pari kierrosta itsekin tarjottua lopulta. Ilta meni vauhdikkaasti kuunnelleen ikivanhaa teknojumputusta ja muutaman kipollisen jalkeen luulin ymmartavani Indonesian kieltakin. Kavi kuitenkin perinteiset, juuri kun Suomipoika oli paasemassa vauhtiin niin muiden oli aika lahtea nukkumaan.. Mahtavan vieraanvarainen kyla keskella viidakkoa tama Ketambe.

Viimeinen pysakki talla oikopolulla oli Berastagi, yhden kadun kaupunki jossa asukkaita tosin puoli miljoonaa. Berastagiin tulin katsomaan tulisia vuoria joista kavin katsastamassa helpohkon kavelymatkan paassa olevan, 2094 metria korkean Sibayak-vuoren. Tarkoitus oli lahtea aikaisin aamulla liikkeelle joka tuottaa toisinaan suunnattomia vaikeuksia, mutta talla kertaa heratyksesta ei tosiaan tarvinnut huolehtia. Naapurissa oleva moskeija paraytti aamurukoukset ilmoille kello 04:30 ja puolen tunnin shown jalkeen ei paljon enaa nukuttanut. Jotain rajaa, arvoisat muslimit? Kavelyn alkumatka meni unenpopperossa ja naureskellessa Lonely Planetin vainoharhaisuudelle. Sivut ovat taynna varoituksia ja tatakaan kavelya ei suositeltu yksin tehtavaksi, oppaan palkkaamista kyllakin. Jos uskoo kaiken mita lukee niin eihan sita uskalla huoneestaan poistua edes kuselle ilman opastusta. Parin tunnin ylosnousu vuorelle oli pitkan matkaa paallystettya tieta ja tylsahkoa tallustelua. Loppumatkasta polku siirtyi vihdoinkin metsaan hienompiin maisemiin ja aika pian nokkaan alkoi kantautua tuoksuja ylhaalta. Kuka pieraisi? Kraaterin ymparistossa oli paljon reikia joista kuumat hoyryt puskivat ulos ja oli mielenkiintoista nahda tallaista ensimmaista kertaa. Mureaa kiviainesta ja keltaiseksi varjaytyneita kallion seinamia. Kiipesin korkeimmalle kohtaa katselemaan laajoja nakymia alaspain, mutta yhtakkia saa alkoi muuttua. Viidessa minuutissa alhaalta levinnyt usva oli koko vuorenhuipun ymparilla ja nakyvyytta noin kymmenen metria. Pian alkoi myos vetta satamaan ja lahdin laskeutumaan toiselta puolen vuorta. Varovaisesti joutui liikkumaan liukkailla kivilla ja mutaisilla poluilla, mutta reitti alas oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja haastavampi. Isoimpien sadekuurojen aikaan olin jo ehtinyt viidakon suojaan, mutta vaatteet olivat silti lapimarat ja kuran peitossa kun paasin tien varteen melkoisen tetsauksen jalkeen. Kavelin laheiseen kylaan josta piti loytya kuumia lahteita, mutta nama olivatkin vain uima-altaita taynna tulikuumaa vetta. Erittain rentouttavaa oli kuitenkin vedessa lillua, tuli samanlainen olo kuin kovan saunomisen jalkeen ja teki hyvaa lihaksille kavelyn paatteeksi. Viidakossa patikointi ei ole sielta mukavimmasta paasta ja jatin suosiolla puolet pidemman kavelyn paassa olevan Sinabung-vuoren valloittamatta.
Kello 04:30 heratysta odotellessa jotta saan aikaisen lahdon kohti Tobaa...

26. toukokuuta 2010

Pulau Weh & Banda Aceh, Indonesia

Indonesia nayttaisi olevan tupakkimiesten paratiisi, aijat kun hiisaavat ketjussa aivan joka paikassa. Pitkan matkan bussissa poltetaan sisalla ja nettikahviloissa pikkupojat pelaavat sotapeleja roko huulessa. Helppo kuvitella tilanne jossa papparainen menee sairaalaan valittamaan kun keuhkoihin pistaa niin pirusti ja laittaa palamaan siina tohtorille jutellessaan. Veikkaisin, etta miehista polttaa noin 99%, mutta oikea lukema lienee 100 ja hieman yli. Terveysintoilijalle varmasti melko tukalat oltavat taalla kun No Smoking-kyltit on jatetty ripustamatta.

Hieman jannitti Banda Acehia ja Pulau Wehia kohti lahtea koska mielessa kummittelivat tsunami ja alueella olleet levottumuudet takavuosina. Toukokuun alussa Banda Acehin lahistolla jyrahteli 7.3 voimakkuudeltaan ollut maanjaristys joka ilmeisesti ei tehnyt mitaan tuhoja, mutta sai kylla meikalaisen miettimaan moneen kertaan kannattaako matkaan lahtea. Voin kertoa, etta kylla kannatti. Pulau Weh on todella kaunis paikka ja Iboihin ranta missa yovyin oli niin rauhallinen iltaisin, etta valilla tunsi olevansa haaksirikkoutuneena autiolle saarelle. Vehrea puita taynna oleva saari jota ymparoi turkoosin variset vedet. Bungalowi oli rakennettu suoraan veden paalle ja nakymat alaspain olivat kuin valtavaa akvaariota olisi katsellut. Pikkukalojen parvia pyorimassa ja seassa isompia, mita varikkaimpia lajeja. Taydellinen paikka aamu-uinnille ja riippumattoon jumittumiselle.

Rantojen ja juhlimisen perassa saarelle on aika turha tulla, mutta vedenalaisen elaman takia ehdottomasti. Hienoja snorklauspaikkoja loytyy joka puolelta Wehia ja laheista Rubiahin saarta. Eras hienoimmista oli Rubiahin ymparilla oleva Sea Garden, koralliriuttaa pitkalta matkalta pastellivareissa ja melko lahella rantaa oli jo niin syvaa, etta snorkkelillakin pystyi sukeltamaan 5-7 metriin ihmettelemaan. Rubiahin ymparilta bongasin kaiken muun ohessa ryhman kilpikonnia seka kaksi pienta haita liikkumassa rantavedessa. Epatodellista touhua snorklailla kilpikonnien lipuessa hitaasti vierella.

Nelja vuotta sitten olin sukeltanut viimeksi ja pieni taitojen mieleen palautus oli paikallaan. Todella mahtavaa oli taas pukea varusteet paalle ja laskeutua hitaasti pinnan alle. Kavimme opettajan kanssa lapi kaikki perusasiat matalassa vedessa ja yllattavan hyvin ne ovat muistissa pysyneet. Pikkuhiljaa siirryimme syvemmalle ja kaikkiaan pinnan alla tuli oltua 50 minuuttia, mika tosin tuntui muutamalta minuutilta, on se vaan niin eri maailma. Liikkuminen oli todella kankeaa alkumatkasta ja maisemista ei paljon ehtinyt nauttia kun taytyi keskittya kaikkeen muuhun. Maski vuotaa, oikea korva temppuilee, miten ihmeessa paasen vaakatasoon, mistas sita ilmaa poistettiinkaan liivista, haiko siella seuraa ja niin edelleen. Totuttelun jalkeen homma alkoi kuitenkin sujua, se painottomuuden tunne on upea kokea ja vain leijua eteenpain.

Sukelluspaikkoja loytyy lahistolta noin 20, itse kavin viidessa eri paikassa kokeilemassa taitojani. Kun vene lahti rannasta niin yleensa se oli taynna kokeneita sukeltajia jota liikkuivat vedessa kuin sammakot ja mina yritin rapikoida perassa, mutta halla valia, erittain hienoja sukelluspaikkoja joka tapauksessa. Wehin vedet eivat aloittelijoille ole parhaita ja muutaman kerran olin aika pulassa voimakkaiden virtausten kanssa. Tosin eraan sukelluksen lopetus oli puhdasta nautintoa kovan virtauksen ansiosta, sukelsimme virtaukseen ja leijuimme sivusuunnassa pitkan matkaa tekematta mitaan. Mieleton tunne. Minun kokemuksellani saisi kayda noin 20 metrissa, mutta sukelluskeskuksen kaverit eivat kovin tiukkapipoisia olleet rajojen kanssa ja syvimmillaan tuli kaytya 30 metrissa. Eron kylla huomasi paakopassa aika selvasti kun alkoi pyorryttaa ja silmat pyorivat paassa, piti alkaa tosissaan keskittymaan tekemiseen. Nakyvyys Wehin vesissa oli aivan loistava ja ymparilla aina kasittamaton maara elamaa. Jyrkkia seinamia ja ihmeellisia kivi -ja korallimuodostelmia joiden katkoista kurkisteli mita omituisimpia otuksia. Variloistoa ja henkeasalpaavia hetkia keskella isoja kalaparvia. Sukellus tallaisissa paikoissa on niin mahtavaa puuhaa, etta mieli olisi tehnyt kayda seuraavan tason kurssi ja kaikki kohteet kymmeneen kertaan, mutta minkas teet budjettimatkaajan budjetilla. Harmi..

Pinnan paalla elaminen sita vastoin Iboihin rannalla oli todella edullista. Reilun viikon aikana kulutin ruokaan ja majoitukseen vaivaiset 12 euroa paivaa kohden. Majapaikkaa piti aivan mahtava mummeli joka kokkasi mainioita kalaruokia enka paljon muualla syomassa kaynytkaan. Liikkuminen oli muutenkin melko rajoittunutta, riippumaton ja parin sadan metrin paassa olevan sukelluskeskuksen valilla lahinna tallustelin, mutta mitapa sita muutakaan olisi tarvinnut kuin lepoa ja vedessa pulikointia. Pulau Weh on jo aika lahella minun paratiisia, mutta kaydaan nyt muutama paikka viela tarkistamassa :)

Taman piisin levytettya versiota on tullut kuunneltua matkan varrella miljoona kertaa...




Banda Aceh oli pikaisesti nahtyna oikein mukavan oloinen pikkukaupunki jonka kaduilla oli valiton ja iloinen tunnelma reilun viiden vuoden takaisista tapahtumista huolimatta. Valtaisa maanjaristys pisti suuren osan kaupungista maan tasalle ja perasta seurannut tsunami huolehti, etta taystuho oli taattu. Nyt monia rakennuksia on saatu uudestaan pystyyn ja kaikki nayttaa uudelta ja kiiltavalta, tosin isoja autioita alueita loytyy vielakin ja muistoissa tsunami elaa vahvasti. Monilla oli tarinansa kerrottavana siita miten selviytyivat hengissa ja ei voi muuta kuin ihailla miten elamanmyonteista porukkaa nama ovat kun kertoivat tyyliin "se nyt oli vaan sellainen pikku aalto". Kymmenia tuhansia kuolleita ja kaupunki murskana, niinpa. Eras vanhempi mies kertoi miten maa heilui viisi minuuttia edestakaisin ja hanen kuuden huoneen talonsa luhistui murusiksi. Laheisen harjun paalle juostuaan han naki kuinka kolme toinen toistaan isompaa aaltoa pyyhki kaupungin yli. Suurin naista oli peittanyt 30 metria (ehka 20 kuitenkin) korkean moskeijan torninkin allensa joten kasittamaton vesimassa merelta on puskenut. Moskeijoita sailyi lahes vahingoittumattomana kaiken tuhon keskella ja jotkut muslimit pitavat sita jumalallisena ihmeena, mutta saattaa olla rakennustekninenkin kysymys, kuka tietaa. Uutiskuvissa silloin nakyneet sisamaahan ajautuneet laivat on suurimmaksi osaksi purettu, mutta yksi iso alus on jatetty muistomerkiksi. Jonkinlaisena sahkolaitoksena toiminut, noin 50 metria pitka alus seisoo nyt keskella asuinaluetta, noin nelja kilometria meren rannasta ja on kylla aika pysayttava naky..
Avustusorganisaatiot ovat tehneet hienoa tyota uudisrakentamisen kanssa ja taidan itsekin liittya johonkin kun kuulin kuinka suurta palkkaa jotkut naista ihmisista nostavat. Olen aina luullut, etta se on jonkin sortin vapaaehtoistyota, mutta paikalliset kertoivat jotain aivan muuta ja eivat kovin mairittelevaan savyyn. Rahaa pistetaan surutta palamaan ja hinnat ovat nousseet, esimerkiksi jotkut hotellit ovat aivan naurettavan kalliita tasoon nahden ja riksakuskit eivat aivan pikkurahalla suostu liikkeelle lahtemaan. Kaupunki tuntuikin jotenkin erikoisen hyvin toimeentulevalta..
Banda Acehissa on mukavaa olla Suomalainen kun kaikki tietavat mista maasta on kysymys, kiitoksia vaan Ahtisaaren Martille tasta. Sumatralla tunnutaan muuallakin tietavan mika maa on Finlandia eika ole tarvinnut niita pitkia selvennyksia joissa ei selvia mitaan. I'm from Finland. Oh, England. No, Finland. Ireland? No, Finland. Iceland? Nonono, FFFiNNNland. Is Mt. Everest in Zirland?? What?!

17. toukokuuta 2010

Bukit Lawang, Indonesia

Tunnin lentomatkan paassa Penangin saarelta odotti Medan ja paluu takaisin aitoon meininkiin. Mahdottomia liikenneruuhkia ja sotkuista ymparistoa, hirveaa haslaysta joka paikassa. Ihmiset ovat kuitenkin niin eri planeetalta, joka toinen vastaantulija hymyilee tai pysahtyy juttelemaan, tuntee olevansa tervetullut. Tietysti rajansa kaikella, 100 kertaa kun samoihin kysymyksiin vastaa niin saattaa alkaa puuduttamaan. Joihinkin paikkoihin tykastyy helposti ja Indonesia tuntuu selkeasti olevan sellainen maa. Sen yhden paivan minka Medanissa vietin, kului lahinna etsiessa kameralle suojakoteloa milla voisi kuvata veden alla, mutta homma meni aika reisille. Tuntikausien kavelyn jalkeen en ollut loytanyt ainuttakaan kunnollista kameraliiketta. Hyppasin sitten paikallisen riksan, becakin kyytiin, jonka kuski tottakai sanoi tietavansa kameroita myyvia liikkeita. Epailen, etta oikeasti mies ei tiennyt mika on digitaalikamera. Kahden tunnin aikana porrasimme puolen kaupungin halki ja kyselimme ihmisilta neuvoa, mutta eipa loytynyt ei. Hauska kiertoajelu kuitenkin reilulla eurolla.

Bukit Lawang on pieni, kovia kokenut kyla keskella viidakkoa, lyhyen ajomatkan paassa Medanista. 2003 kylan vieresta virtaava joki tulvi siihen malliin, etta 200 (300?) ihmista menetti henkensa ja vei myos rakennuksia mukanaan. Kyla on mennyt jokivarresta aika uusiksi ja edelleen oli joillakin rakennustyot kaynnissa. Uusi talo vanhan paikalle suoraan joen reunaan. Joitakin viikkoja sitten sattunut tulipalo taasen oli pistanyt maan tasalle kymmenia rakennuksia eraalta alueelta. Monet talot kun ovat rakennettu materiaaleista jotka palavat kuin soihtu. Ikavia juttuja, mutta eipa tunnu kovin paljon paikallisten mielta painavan. Kitarat soivat ja laulut raikaavat iltaisin.
Aikamoinen turistimeininki kylalla on, osuin paikalle viela viikonlopuksi ja kylanraitti oli taynna Medanista tulleita iloisia Indonesialaisia. Viikonlopun ulkopuolella todella hiljainen paikka, mutta se ei valttamatta tarkoita, etta saisi olla rauhassa. Joka toinen nuorimies kun tuli myymaan opaspalveluitaan ja trekkailua viidakkoon, mutta pelkka sademetsassa kavely ei huvittanut talla kertaa. Tykkaa vuorista enemman.

Paikan vetonaulana ovat orangit, joita nailla viidakkokavelyilla pitaisi nahda villina luonnossa, mutta itse kavin katsomassa puolivilleja sukulaisia laheisessa ruokintakeskuksessa. Jannityksella odotin mita sielta pusikoista ilmestyisi kun miehet paukuttivat ruokintalavaa puukalikalla ja kutsuivat serkut syomaan. Pusikot rytisten muutama sielta ilmestyikin paikalle, mutta monet jaivat tarkkailemaan tilannetta puiden oksille. Yksi ei tainnut oikein tykata suuresta yleisosta ja lorautti kuset ihmisten paalle ylailmoista. Vahvan nakoisia ja ketterasti puissa liikkuvia karvamorreja. Sumatrallakin metsaa kaatuu silla tahdilla, etta pienemmaksi kay naidenkin kavereiden elintila paiva paivalta..
Toinen mielenkiintoinen paikka lahistolla oli lepakkoluola, jonka uumeniin tuli otettua varovaisia askelia kun paikalliset pelottelivat, etta karhut kayvat siella nukkumassa. Taysin hiljainen luola, vain vesipisaroista syntynytta liplatusta ja ummehtunut guanon tuoksu. Syvalla luolassa laitoin taskulampun pois paalta kun lepakot alkoivat herailla. Seisoin jahmettyneena paikoilleni kun ymparilta kuului sirpsutusta ja paan vieresta suhahteli jotakin. Meinasi guanot tulla housuun kun mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Selvisin ulos ilman puremia.

Viileassa jokivedessa oli mukava kayda pulahtamassa ja laskea sita auton sisarenkaalla pitkiakin matkoja. Rentoa puuhaa ja hieman sateiset kelit eivat tata touhua paljon haitanneet. Eras joenylitys ei mennyt aivan nappiin, liukastuin kiveen ja istahdin olkalaukun kanssa keskelle virtaa. Puhelin taitaa olla mennytta kalua, mutta jollain ihmeen kaupalla kamera pysyi kuivana suojalaukussaan. Paikalliset tulivat ystavallisesti ottamaan yhteiskuvia kun kaivelin tavaroita laukusta. Cheeeese!

Bukit Lawang oli hieno paikka pysahtya joksikin aikaa, mutta ei siita eraan ravintolan pitajan paratiisia saa tekemallakaan. Ehka se minun paratiisi loytyy sitten seuraavasta kohteesta...

13. toukokuuta 2010

Kuala Lumpur & Pulau Penang, Malesia


Hassu juttu, minulle iski jonkinasteinen kulttuurishokki Kuala Lumpurissa. Muutos Kolkatan saastaisilta kaduilta Kualan supersiistiin ymparistoon oli valtava. Hieman sama kuin roskisdyykkari loytaisi jatesakin taynna rahaa tai rapajuoppo laatuviskia ison pullon. Kivilaatoilla paallystettyja kavelykatuja, hienoja urheiluautoja joka nurkalla ja korkeita pankkien toimistorakennuksia. Ja ei roskan roskaa missaan. Ihmisetkin nayttivat niin varakkaan oloisilta, etta sain kulahtaneissa ryysyissa liikkuessani pienen alemmuuskompleksin. Ei ei, mina en kuulu tanne. Hienon nakoinen kaupunki, mutta tuntui enemmankin paikalta missa olisi hieno asua. Pikaisesti vierailtuna jai kuitenkin kovin vaisu kuva, ei mitaan eksoottista. Intiavaihde oli viela paalla enka oikein nauttinut olostani.

Malesian paakaupungissa vietin yota Chinatownissa ja ensimmaisena aamuna eksyin heti Little Indiaan. Yritin selvittaa milta ne Malesialaiset nayttavat, mutta se oli yllattavan hankalaa. Jotain Kiinalaisten ja Thaimaalaisten sekoitusta muslimivaikutteilla? Jenkkilan vaikutus oli minulle mieleen eniten, 7 Eleven loytyi joka nurkalta ja kavin Burger Kingissa ahtamassa itseni tayteen Whoppereita. Kavin myos joitakin leffoja katsomassa, lippu maksoi perati 1,5 euroa. Iron Man 2 kannattaa jattaa valiin jos minulta kysytaan, tuntui mielenkiintoisen ensimmaisen osan ylijaamapalasista kootulta raihnalta. Oljy-yhtion tornit olivat hienot, mutta eivat mitenkaan maata mullistavat. Alakerran ostoskeskuksen merkkiliikkeisiin olisi saanut koko reissun budjetin kulumaan minuutissa. Kaupungin mukavin paikka oli iso Lake Gardenin puistoalue johon oli hienoa menna makoilemaan nurmikolle ja unohtamaan kaikki viime paivien kiire ja halina.

Liikkuminen Malesiassa tuntuu olevan kovin helppoa - ja luksusta. Bussi Kuala Lumpurista Penangiin oli hienoin mihin on tullut koskaan astuttua, suoraan kuin jostain lentokoneen bisnesluokasta. Penangin saari ja Georgetown oli upean nakoinen paikka vanhoine rakennuksineen, mutta lopulta sekin oli kovin Kiinalaisen oloinen. Suurin osa liikkeista naytti olevan Kiinalaisten omistamia ja taalla mietin entista useammin mita se Malesia oikeastaan onkaan. Ei mitaan Kiinalaisia vastaan, mutta tuntuvat valilla vaan kovin tylyilta ihmisilta. Tarkein syy miksi saarelle tulin oli kuitenkin viisumin hankkiminen Indonesiaan ja se kavi todella helposti jos vertaa Intian viisumisekoiluihin Kampalassa. Hakemus sisaan ja seuraavana paivana 60 paivan viisumi passin sivuilla hymyilevan virkailijan avustuksella. Helppoa jos vaivatonta. Kolme paivaa saarella kiertelin, mutta Indonesia kiehtoo niin kovasti, etta jatin kovasti kehutun Langkawin saaren valiin. Penangin saareltakin loytyi kohtalainen uimaranta Batu Ferringista, puolen tunnin paikallisbussimatkan paasta. Ranta oli todella hiljainen tahan aikaan vuodesta, vain kourallinen ihmisia koko rannalla ja hassuja Arabeja hotellin uima-altaalla. Tyylina kun on, etta mies makaa altaassa vilvoittelemassa ja nainen istuu altaan reunalla kokomustissa, varpaita veteen dippaillen. Kumpikohan nauttii lomastaan enemman?

Viela hassumpaa on se, etta lennot Indonesiaan ovat halvempia kuin laivamatka. Hulluksi on matkailu mennyt. Kovasti odotan mita Indonesiasta loytyy ja kahden kuukauden seikkailua. Saya tersesat ja sita rataa.