10. heinäkuuta 2010

tays

Katselen ulos Tampereen yliopistollisen sairaalan yläkerroksen ikkunasta ja mietin mitä kaikkea on tapahtunut viimeisten päivien aikana. Suomen kesä on parhaimmillaan ja minä makaan paketoituna kääreisiin. Ei ollut tarkoitus aivan tällä tavalla kotiin palata, mutta asiasta oli näköjään päätetty toisin, todella ihmeellisen yhteensattuman kautta "toiveeni" toteutui. Kohtalo näytti karvaista peräänsä kaukana Kadidirin saarella ja monta kertaa olen tässä miettinyt, että kannattiko itkeä sitä koti-ikäväänsä ennen saarelle lähtöä? Olisinpa vain ollut hiljaa ja nauttinut meiningeistä niin kaikki voisi olla toisin. Nyt matka keskeytyi kovin ikävällä tavalla ja onnettomuuden jälkeiset tapahtumat Indonesiassa olivat suoraan sanottuna syvältä perseestä. Järkyttävää touhua olla muiden armoilla kun mikään ei tunnu toimivan, kannattaa tosissaan miettiä missä alkaa koheltamaan jos siihen pystyy. Minulta se ei ole koskaan luonnistunut ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, näinhän se menee..

Iso juhannuskokko edessä, horjahdus, silmissä sumenee. Seuraava muistikuva on siitä kun heilutan savuavia käsiäni naaman edessä ja ihmiset huutavat ympärillä paniikissa "oh my god! oh my god!" En oikein käsitä mitä on tapahtunut ja toistelen vaan "kaikki ok, kaikki ok", vaikka kädet tuntuvat kumiläpysköiltä jotka ovat irrallaan muusta ruumiista. Hetken päästä kova kipu leviää joka puolelle ja lähden juoksemaan kohti merta. Onneksi joku pysäyttää ja en ehdi kastella itseäni suolaveteen. En pysty olemaan hetkeäkään paikoillani ja lähden seuraavaksi konkkaamaan kohti majapaikkaa, perässä seuraavat Suomalaiset kaverit jotka pitävät huolen siitä, että saamme venekyydin lähimpään hoitopaikkaan. Kaikki paikalliset ovat jo ehtineet nukkumaan, mutta pienten hintaneuvotteluiden jälkeen suostuvat "auttamaan". Keskellä yötä olemme perillä Wakain kylässä jossa käy ilmi, että minkäänlaista hoitoa eivät oikeastaan pysty täällä järjestämään. Putsaavat palovammat jotenkuten ja ilmoittavat, että lähin sairaala löytyy mantereelta, viiden tunnin venematkan päästä. Kunnon särkylääkkeitäkään ei löydy. Palaamme takaisin Kadidiriin ja loppuyö menee jossain unen ja tuskan välimaastossa. Oikea jalka näyttää huonolta ja kämmenistä on iho irti kokonaan. Miksi näin piti käydä keskellä ei mitään..?

Seuraavana aamuna nousen veneeseen jonka majapaikka auttavaisesti järjestää, viisinkertaiseen hintaan yleiseen pyyntöön verrattuna. Ensimmäinen pyyntö on lähes kymmenenkertainen ja on todella paskamaista huomata miten ihmisiä kiinnostaa tällaisessakin tilanteessa pelkkä raha. Armotonta vedätystä hädän hetkellä, mutta vaihtoehtoja ei paljon ole, seuraava julkinen vene menee vasta parin päivän päästä. Matka rannikolle on mahdottoman pitkä, kädet ja jalat kiehuvat kuumassa auringonpaisteessa. Ampanassa kirjaudun hotelliin ja onneksi paikasta löytyy englantia puhuva mies jonka kanssa käymme sairaalassa. Vihdoin saan palovammoihin voidetta joka lieventää kipua, mutta kunnon kipulääkkeitä eivät täälläkään suostu antamaan. Aspiriini ja C-vitamiini ei kuulosta kovin hyvältä palovammoihin. Kaikki vakuuttelevat, että iho pitäisi tulla viikossa kuntoon. Itse en ole kovin vakuuttunut tästä, hoitohenkilökunta kun lähinnä heittää vitsiä koko ajan ja ei tunnu ottavan mitään tosissaan. Viereeni tuodaan mies jolla on ranteessa todella syvä haava, käsi lähes poikki ja katkipoikki olevat jänteet paistavat. Miehelle annetaan ensiapua lähinnä vaihtamalla tuppo viiden minuutin välein jotta koko lattia ei peittyisi vereen. Ja nauru raikaa. Sairaalasta lähtiessämme hotellin kaveri on varma toipumisestani: "viivyt viikon meidän hotellissamme ja otat iisisti". Ensimmäisen hotelliyön jälkeen alan kuitenkin tajuta, että matkan jatkoa on turha enää miettiä ja olen valmis luovuttamaan. Soitan Suomeen vakuutusyhtiöiden hätäpalveluun ja homma alkaa etenemään, lentoja aletaan selvittämään. Lähetän sähköpostilla kuvia vammoista ja vastaus on aika selkeä: nyt on mies saatava nopeasti kunnon hoitoon. Helpommin sanottu kuin tehty, lähin kaupunki josta löytyy lentokenttä sijaitsee 14 tunnin bussimatkan päässä. Matka Paluun on täyttä tuskaa ja jalka turpoaa yön aikana jalkapallon kokoiseksi. Käyn putsauttamassa haavat julkisessa sairaalassa jonka lääkäri suosittelee erästä yksityistä sairaalaa, ensimmäiseen lentoon kun on vielä kaksi päivää aikaa ja hotelliin en tässä kunnossa uskalla enää mennä.

Sairaala näyttää mukavalta, pieneltä talolta rauhallisella alueella, mutta on lopulta jotain aivan muuta. Alan kyselemään nuorten tyttöjen koulutuksesta kun tipan laitto ei onnistu millään, mutta kukaan ei osaa englantia. Lääkäriksi esittäytyvä nainen kyselee hoitoon apua joltain toiselta lääkäriltä puhelimella ja homma alkaa haiskahtamaan. Nauramalla se homma hoituu, tuntuvat Indonesialaiset ajattelevan. Itseäni ei naurata enää tippaakaan, vammat alkavat näyttää tosi pahoilta ja jalka on alkanut tulehtumaan. Olen kuitenkin liian väsynyt siirtymään mihinkään ja joudun tätä lapsellista hihittelyä kuuntelemaan kahden päivän ajan. Länsimaalainen meidän pikku sairaalassa, hihihihih. En ymmärrä mitä sanot joten ryhdyn hihittelemään, hihihihihih. Hei nyt se tyyppi kuoli huoneeseensa, hohohoho. Lääkäri sanoo, että nyt on levättävä hyvin, mutta tuo silti ensitöikseen huoneeseeni tyttärensä joka haluaa oppia englantia. Hoitajat tulevat huoneeseen istuskelemaan ja katselemaan surkean näköistä Suomalaista. Se siitä lepäilystä. Huoneen vessa on melko saastainen ja joudun tasapainoilemaan pöntölle kantapäilläni, sandaali toisessa kädessä jolla läiskin torakoita littanaksi. Muurahaiset siirtävät raadot pois silmistä. Kärpäset tykkäävät haisevista haavoista ja pörräävät ympärillä jatkuvasti.
Ensimmäisen kerran koko seitsemän kuukauden matkan aikana menetän hermoni totaalisesti kun käyn pyytämässä, että voitaisiinko haavat putsata. Mitään ei tapahdu ja kun lähden takaisin huoneeseen niin eräs hoitaja kysyy: Menetkö uimaan tänään? En voi käsittää näin typerää kysymystä ja annan pojan kyllä kuulla tämän, raivoan hetken ja painun huoneeseeni. Indonesialaiseen kulttuurin ei kuulu tunteiden näyttäminen, mutta aivottomuutensa näyttäminen on ilmeisesti tervetullutta. Viimeiset viisi päivää ovat kääntäneet mielipiteeni Indonesialaisista päälaelleen eikä kiinnosta enää miellyttää yhtään ketään. Olen erittäin huonolla tuulella kun ketään ei tunnu kiinnostavan potilaan olotila, kaikki vain jauhavat omaa paskaansa. Joku paikallinen moottoriturpa-turistiopas on kuullut, että länsimaalainen on "sairaalassa" ja tuo paikalle miehen jolla on salkku täynnä luonnonlääkkeitä. Änkeävät huoneeseen kysymättä mitään. "Näillä rohdoilla vammat paranevat kolmessa päivässä!" Lento maasta on pois päivän päästä enkä ole lainkaan kiinnostunut mitä salkusta löytyy jolloin tämä opas alkaa jauhamaan joistain kaksisuuntaisista interaktiivisista keskustelutaidoista. Päässä kiehuu tosi pahasti. En saa miestä poistumaan huoneesta millään vaan tekstiä tulee jatkuvalla syötöllä ja alan epäillä eksyneeni hullujenhuoneelle. Viimeisenä iltana saan varmistukset lennoista sähköpostiin ja olo on niin helpottunut, että itkuhan siinä pääsee. Tuntuu, että päiväkin lisää olisi ollut liikaa Indonesian terveydenhuollon parissa. Kolmenkymmenen tunnin ja kolmen eri lennon jälkeen löydän itseni Helsinki-Vantaan kentältä jossa vastassa on ambulanssi. Ensimmäistä kertaa lähes viikkoon saan kunnon kipulääkettä jota oikeastaan en enää edes tarvitsisi, kipu on turruttanut koko vartalon jäykäksi möhkäleeksi. Morfiini alkaa vaikuttamaan ja matka Tampereelle taittuu hymy huulilla.

Seuraavana päivänä sairaalaan saapumisesta joudun ihonsiirtoleikkaukseen. Reidestä napataan tervettä ihoa ja siirretään jalkoihin ja kämmeneen. Leikkaus sujuu ilmeisen hyvin. Seuraavat päivät menevät tokkurassa ja unirytmi on täysin sekaisin. Muutaman kerran herätessäni en voi käsittää miten hoitaja puhuu Suomea ja menen täysin ymmälleni. Mitä ihmettä, oletko Suomesta? Miten sinä tänne eksyit? Ai niin joo.. Toinen kämmen pukkaa uutta ihoa ihan itsestään joten Indonesialaisten arviot eivät sittenkään täysin metsään menneet, ammattitaitoista porukkaa selkeästi. Lähes viikon joudun makaamaan sängyssä ennen kuin saan ottaa ensimmäiset askeleeni ja olo on hieman kankea. Onni onnettomudessa on, että ylävartalo säästyi ehjänä ja hommassa olisi voinut käydä huomattavasti pahemmin. Paljon olen sängyn pohjalla miettinyt mitä seuraavaksi tekisi ja jos tästä kuukaudessa toipuisi kävelykuntoon niin sen jälkeen olisi vielä kaksi kuukautta aikaa jäljellä matkustaa... Tämä ei tunnu kovin mukavalta tavalta lopettaa matkaa joten katsotaan mitä keksitään. Hyvää kesää kaikille ja paistelkaa makkaraa pitkällä tikulla :)